Down Home Kivestä puhuttaessa yksi sen
parhaita puolia on se, että se on tutustuttanut monet
pirkanmaalaiset juurimusiikin ystävät, itseni mukaan lukien, moniin
sellaisiin artisteihin, jotka ilman tätä bluesklubia olisivat
jääneet kenties ikuisesti tuntemattomiksi. Yksi näistä Kiven
lavalla itsensä täällä läpilyöneistä on yhdysvaltalainen Steve
James. Kun hän viisi vuotta sitten lokakuussa 2014 nousi Down Home
Kiven yleisön eteen, veikkaan että vähintään puolet kuulijoista,
itseni taas mukaan lukien, sai ensikontaktin mieheen ja hänen
musiikkiinsa. New Yorkissa syntynyt, Texasissa suurimman osan
elämästään viettänyt ja nyt Seattleen kotiutunut
kitaristi/laulaja/lauluntekijä nauttii niin sanotuissa
diggaripiireissä erittäin suurta kunnioitusta ja jokainen, joka on
häneen keikoilla tai edes levyiltä tutustunut, ymmärtää varsin
hyvin miksi näin on.
Steve, sen lisäksi että on
erinomainen kitaristi, mandoliinin soittaja ja laulaja, osaa myös
viihdyttää yleisöään laulujen välillä. Tämä keikoilla
erittäin tärkeä taito saattaa näyttää ja kuulostaa vain
tavalliselta jutustelemiselta, mutta on itse asiassa aivan oleellinen
osa hyvää keikkakokemusta. Steven mielenkiintoiset tarinat
kokemuksistaan musiikin ihmeellisessä maailmassa sitoivat laulut
hienosti toisiinsa ja loivat illasta muistettavan kokonaisuuden.
Tämä taito tuntuu muuten olevan monilla yhdysvaltalaisilla
muusikoilla aivan omalla tasollaan. Ne, jotka ovat onnekseen päässeet
kuulemaan elävänä muiden muassa Bob Brozmania ja Blind Boy
Paxtonia, esimerkiksi Down Home Kivessä, tietävät tasan tarkkaan
mitä tarkoitan.
Steve esitti illan kuluessa sekä omaa
tuotantoaan että lainoja artisteilta, jotka eivät ole niitä
kaikkein eniten esillä olevia juurimusiikin tekijöitä.
Esimerkiksi, ilmeisesti Steven settiin vakiona kuuluva, Henry
Worralin instrumentaali Spanish Fandango soi yhtä komeasti kuin
viisi vuotta sitten. Steven viimeisin levy, viime vuonna ilmestynyt
Blues and Folk Songs Volume 1, oli vahvasti edustettuna keikalla ja
kyllä kuulosti hyvältä. Hyvää tulevaisuudelle lupaa myös tuo
järjestysnumero 1. Lisää herkkua lienee siis tulossa ja mikäs sen
mukavampaa. Tuon levyn nimi muuten kuvaa erinomaisesti Steven
musiikillista repertuaaria. Ei pelkästään bluesia, vaan kaikkea
mahdollista hienoa ja historiallisesti tärkeää juurevaa meininkiä.
Jos joku haluaa tietää, että mitä se paljon mainostettu
Americana-musiikki oikein on, niin Steven musiikki on hyvinkin
tyhjentävä vastaus.
Kiven ilta oli sanalla sanoen
juurimusiikin juhlaa, jossa Steven resonaattorikitara ja -mandoliini
soivat kadehdittavalla tyylikkyydellä ja taidolla, verevät laulut
kertoivat verrattoman värikkäitä tarinoita vahvalla
intensiteetillä ja kirsikkana kakun päällä Steven huikeat
tarinat, jotka olivat aivan oma ohjelmanumeronsa luonnikkuudessaan ja
viihdyttävyydessään. Sata ja yksi jänistä!
Big, Big hand Steve, it was amazing,
thank you! Kiitokset myös Mäkisen Jukalle, joka oman keikkansa
vuoksi ei valitettavasti päässyt mukaan Kiveen tällä kertaa, ja
Bluesloverseille järjestämisestä, Savisaaren Simolle äänestä ja
Heidille, Lasselle ja muille Kiven ihanille työläisille huollosta
ja huolenpidosta.
Videot:
Blogissa vain osa illan kuvista. Kaikki
kuvat TÄÄLLÄ.
Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio.
Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki
Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a)
gmail.com
Jälleen kerran hieno blogi ja loistavat kuvat. Kiitos Jykä. Harmi, etten päässyt tälle keikalle, mutta näin Steven ja Mäkisen Jukan seuraavana päivänä ja Steve oli tosi mielissään ja innoissaan Tampereesta.
VastaaPoistaOlin ensiksi sitä mieltä, että värikäs teatteritausta artistin takana on valokuvaajalle ylitsepääsemätön haaste, mustan verhon sijaan. Rutinoitunut ammattikuvaaja Jyrki Kallio kuitenkin on saanut loihdittua hienoja ja upeita kuvia hienosta artistista. Hyvä Jykä.
VastaaPoista