tiistai 12. maaliskuuta 2019

Shannon McNally & Brett Hughes Down Home Kivessä 7.3.2019


Contemporary music that incorporates elements of various mostly acoustic American roots music styles, including country, roots rock, folk, gospel and bluegrass resulting in a distinctive roots-oriented sound that lives in a world apart from the pure forms of the genres upon which it may draw. While acoustic instruments are often present and vital, Americana also often uses a full electric band.
Näin AMA eli Americana Music Association määrittelee americana-musiikin.

Down Home Kivessä on vuosien varrella päästy nautiskelemaan americanasta useaankin otteeseen ja viime torstaina oli jälleen mahdollisuus sukeltaa tähän Uuden maailman maukkaaseen cocktailmaljaan, kun Hempsteadissa vuonna 1973 syntynyt amerikkalainen laulaja/kitaristi Shannon McNally aloitti ensimmäisen Suomen kiertueensa Tampereelta. McNallyn lisäksi lavalle nousi kitaristi/laulaja Brett Hughes.
Down Home Kivi oli taas kerran myyty loppuun jo ennakolta ja tunnelma Kulttuuriravintola Kiven intiimissä interiöörissä oli jännittyneen odottava, kun suurimmalle osalle yleisöä ennestään tuntematon duo nousi ihmisten eteen. Omatkin kokemukseni parivaljakon musiikista olivat hyvin rajalliset, joten minkäänlaisia odotuksia ei ollut.

Suurin osa illan kahden setin materiaalista oli käsittääkseni McNallyn säveltämää ja sanoittamaa. Lisäksi kuultiin joitain klassikoita ja ainakin yksi Hughesin tekemä kappale.
McNally osoittautui oikein kelvolliseksi kitaristiksi ja erinomaiseksi laulajaksi, jonka ilmeikäs ääni taipui erinomaisesti niin rauhalliseen tunnelmointiin kuin vauhdikkaampiinkin ralleihin ja oivallisesti hän suoriutui myös I Went to Well -bluesista. Se oli illan ainoa lajissaan, mutta kuten olen aiemminkin todennut, blues on vain yksi Down Home Kiven musiikkigenreistä ja perhanan hyvä niin. Kappaleiden välissä McNally kertoili elämästään musiikin ihmeellisessä maailmassa ja matkan varrella kohtaamistaan ihmisistä. Esimerkiksi juttu Levon Helmistä oli varsin mainio.
Hughes soitti sähkökitaraansa tyylikkään pidättyvästi ja syvensi ja laajensi musiikkia elegantilla musisoinnillaan. Myös hänen taustalaulunsa tukevoitti soundia hienosti. Muutamassa kappaleessa, joissa McNally luovutti Epiphonen Masterbilt Century Olympic -kitaransa Hughesille ja keskittyi vain laulamaan, Hughesin ensiluokkaiset kitaristin taidot tulivat entistä selkeämmin esiin.

Illan americana painottui enimmäkseen kantrin ja folkin puoleen ja musiikissa kuulaus ja melodisuus olivat määräävimmät piirteet. Keikan jälkimainingeissa mainittiin muun muassa sana "maagista" ja tuohon ei minulla ole paljonkaan lisättävää, hieno keikka.



Thank you very much Shannon and Brett! Kiitokset myös Harri Hakalle parivaljakon Suomeen tuomisesta, Simo Savisaarelle hyvästä miksauksesta, Mäkisen Jukalle ja Blueslovers ry:lle jäjestämisestä ja tietysti Heidille, Teemulle, Lasselle ja muille Kiven ihanille ihmisille huollosta ja huolenpidosta. Baaritiskin keskustelukerholaisille ei.

Videot:





Blogissa vain osa illan kuvista. Kaikki kuvat TÄÄLLÄ.









Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Faarao Pirttikangas & Nubialaiset ja Dumari & Spuget Klubilla 22.2.2019


Kun Tampereen Tullikamarin Klubi oli jo ennakolta myyty loppuun ja lavalle olivat nousemassa sellaiset suomalaisen musiikin merkkinimet kuin Faarao Pirttikangas ja Tuomari Nurmio, niin odotukset illan suhteen olivat varsin korkealla. Aivan täysin ne eivät täyttyneet, mutta valtaosin kyllä.

Numerolla yksi lavan otti haltuunsa Faarao Pirttikangas & Nubialaiset, Pekka "Faarao" Pirttikangas kitara ja laulu, Kusti Vuorinen haitari ja itse tehty ksylofonin serkku, Pentti Dassum basso, Inari Ruonamaa saksofonit, Lassi Piironen vetopasuuna, Konsta Eskelinen Stroh viulu ja Teemu Mäenpää rummut. Ryhmältä ilmestyi helmikuussa uusi levy ja tämän Syvä Savo -nimen saaneen pitkäsoiton materiaali oli pääroolissa seitsikon setissä. Yhtyeen nimeä on laihdutettu pudottamalla siitä pois kuhmalahtelaisuus, mutta musiikki on vähintäänkin yhtä runsasta ja rikasta kuin ennenkin. Sanoin tämän villin porukan musiikkia on melkoisen vaikea luonnehtia, mutta jos nyt sanoisi vaikka näin; siinä yhdistyvät vahva ja ennen kaikkea riemukkaan eläväinen rytmi, kiitettävän tarttuvat melodiat, todella omaperäinen soitinnus, rajaton musiikkityylien kirjo ja taito koota kaikesta edellä mainitusta tiukasti köytetty paketti. Kun tähän lisätään vielä kirsikaksi kakun päälle Faaraon kirjoittamat hurjat, hauskat ja aina mielenkiintoiset tekstit ja miehen persoonallinen laulu, niin koossa on jotain aivan ainutlaatuista suomalaisessa, ja maapallollisessakin, musiikissa.
Itse ostin Syvän Savon vasta tällä keikalla, joten osittain esitetty musiikki oli ennestään tuntematonta, mutta kyllä ne uudetkin kappaleet nappasivat koukkuunsa ilman minkäänlaisia ongelmia. Muun muassa bluesista, gospelista, kansanmusiikista, vanhasta suomalaisesta jatsi-/ iskelmämusiikista koottu herkkukeitos maistui erittäin hyvältä ja bändi oli erinomaisessa vedossa. Ainoa harmitus tuli siitä, että Faaraolle ja Nubialaisille varattu aika oli aivan liian lyhyt. Sata jänistä!

Illan helsinkiläisvieraat, Dumari & Spuget, Hannu "Tuomari" Nurmio kitara ja laulu, Miikka Paatelainen kitarat, Mitja Tuurala basso ja Markku Hillilä rummut, olivat vuorossa pienen tauon jälkeen. Itse olen aina ollut Nurmion musiikin suuri ystävä, mutta jostain syystä olen jumittunut enemmän miehen varhaistuotantoon ja lähinnä 80-luvun levyt tuntuvat edelleen uppoavan parhaiten. Varsinkin Nurmion viimeisen kymmenen vuoden tuotanto on jäänyt harmittavasti pahasti paitsioon, joten en tiennyt yhtään mitä kvartetilta odottaa. Illan suurin pettymys tuli, kun Nurmio ilmoitti rikkovansa työlainsäädäntöä ja esiintyvänsä sairaana ja tästä johtuen esitettävien kappaleiden sovituksia oli jouduttu viilailemaan tilanteeseen sopiviksi. Se valitettavasti myös kuului lopputuloksessa. Keikka ei missään tapauksessa ollut huono. Setti sisälsi allekirjoittaneellekin riittävästi klassikoita ja periaatteessa ne ennestään tuntemattomatkin kappaleet kuulostivat aivan ok-kamalta ja bändihän koostuu rutinoituneista ja taitaviksi tiedetyistä pelimanneista. Mutta ne sovitukset. Lähes kaikki setin kappaleet olivat kuin samaa puuta ja dynamiikka loisti poissaolollaan. Bändihän joutui tällä samalla kiertueella sitten perumaankin ainakin yhden keikan, joten Nurmion sairaus oli epäilemättä syynä ongelmiin Tampereellakin. Työtapaturmia sattuu ja valitettavasti sellainen sattui Dumarille & Spugeille nyt Tampereella, hyvä yritys ja paremmalla onnella ensi kerralla.

Miksauksesta vastasi Peve tunnetulla taidollaan ja siinä oli kaikki kohdallaan, kiitos. Valomestarista en viitsi sanoa mitään. Kiitokset myös Klubin hienolle porukalle.

Blogissa vain osa illan kuvista. Kaikki kuvat TÄÄLLÄ (Faarao) ja TÄÄLLÄ (Tuomari).

Faarao Pirttikangas & Nubialaiset







Dumari & Spuget







Teksti ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

torstai 28. helmikuuta 2019

Big Feet & LaLa Down Home Kivessä 21.2.2019


Tuttu on turvallista sanoivat jo muinaiset Cro-Magnonin ihmiset ja katsokaapa vain miten heille sitten kävi. Oikeassahan nämä serkkumme tietysti olivat ja itsekukin meistä jumittuu elämänsä aikana enemmän tai vähemmän seilaamaan tuttuja uomia. Yllätykset ja uudet jutut ovat hankalia sikäli, että vaikka ne voivat olla positiivisiakin, myös negatiivisten kokemusten peikko vaanii aina nurkan takana ja se pelottaa. Mutta jos aina vain tyytyy samaan hyväksi- tai ainakin turvalliseksi koettuun, kehitys pysähtyy ja pysähtynyt saattaa alkaa vieriä taaksepäinkin ja minä en ainakaan cromagnonia osaa.

Down Home Kivi on reilusti yli kymmenvuotias. Vuonna 2006 Jukka Mäkisen perustama bluesklubi on vuosien varrella tarjonnut kymmeniä ja taas kymmeniä toinen toistaan hienompia iltoja juurimusiikkia rakastaville, lähinnä pirkanmaalaisille, musiikin kuluttajille. Olemme saaneet nauttia juurevasta musiikista monelta kantilta ajateltuna ja viime torstaina tähän genrejen iloiseen holipompeliin liitettiin sitten "blues 'n' pop". Näin Down Home Kivi askelsi taas kerran ulos tutulta ja turvalliselta - ja ehkäpä tylsältäkin - polulta ja lunasti jälleen paikkansa Suomen johtavana bluesklubina.

Big Feet & LaLa, Marjo Leinonen laulu, Jukka Orma kitarat ja taustalaulu, Mikko Murtomaa basso ja taustalaulu ja Sami Vettenranta rummut, suoritti siis viikko sitten debyyttinsä Kulttuuriravintola Kivessä. Kun keikka oli jo ennakolta loppuunmyyty ja lavalle nousemassa Jemma-palkittu artisti, niin odotukset illan osalta olivat varsin korkealla ja yllätys yllätys, odotukset täyttyivät runsain mitoin. Vaikka bändi itse kuvaakin musiikkiaan bluesin lisäksi popiksi, niin ennemminkin kyllä puhuisin bluesista ja rockista. Siinä on tietysti se ongelma, että bluesrock on perinteisesti aivan jotain muuta kuin Isojalkalalaan musiikki, joten olkoon nyt sitten vaikka tuo blues 'n' pop, vaikka tämän nelikon särmää ei ole ainakaan tähän päivään mennessä poppiksen parista tavattu rytmimusiikin historian aikana.

Kvartetin keikka oli täyttä asiaa alusta loppuun asti ja tällaista vauhdinpitoa ei liene Down Home Kiven tilaisuuksissa ennen nähty. Eritoten Orman työskentely lavalla, ja aika monta kertaa lavan ulkopuolellakin, oli suorastaan hengästyttävää seurattavaa. Miehellä tuntui virtaavan suonissaan elohopeaa ja hänen antaumuksensa oli sanalla sanoen hurjaa. Tämä energisyys toistui myös hänen soitossaan ja kertakaikkisen hämmästyttävää oli miehen kyky liittää yhteen huima kitarointi ja välillä suorastaan raivokas esiintyminen. Sanattomaksi vetää.
Leinonen oli oma itsensä. Hän on ennen muuta syvällinen tulkitsija ja se tuli harvinaisen selväksi tälläkin keikalla. Oli kyse sitten Ground Woman Homesick Bluesin kaltaisesta menopalasta tai That's Why I'm Cryin' -kappaleen tuskaisesta tunnelmoinnista, Leinonen laittoi itsensä likoon sataprosenttisesti ja se todellakin kuului lopputuloksesta. Ei epäröintiä, ei hienostelua, eikä pisaraakaan teeskentelyä vaan tunnetta, tunnetta ja vielä kerran puhdasta raakaa tunnetta. Sanattomaksi vetää.
Murtomaan ja Vettenrannan huoleksi jäi homman pitäminen kasassa ja kasassahan se pysyi. Rimaa ei edes hipaistu ja molemmat miehet hoitivat oman tonttinsa kiitettävin arvosanoin.Tiukkuus ja tekniikka - checked, groove - checked, esiintyminen - checked. Suomesta löytyy muutama basisti-rumpali -pari, joilla homma toimii täysien pisteiden arvoisesti ja omalle listalleni näistä taitureista ilmestyi viime torstaina uusi merkintä. Sanattomaksi vetää.

Hemmetin hieno bändi ja keikka. Vetää sanattomaksi.



Videot:




Iso käsi Isolle jalalle ja LaLaalle. Kiitokset myös Simo Savisaarelle hienosta miksauksesta, Jukalle ja Blueslovers ry:lle järjestämisestä ja tietenkin Heidille ja Lasselle ja muulle Kiven upealle porukalle huollosta ja huolenpidosta.

Blogissa vain osa illan kuvista (28 kpl). Kaikki kuvat TÄÄLLÄ.













Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

torstai 14. helmikuuta 2019

Robbie Hill Band Down Home Kivessä 7.2.2019


Suomessa on keskusteltu ja riidelty maahanmuutosta kuluvalla vuosisadalla enemmän kuin tarpeeksi. Jotkut piirit tuntuvat suorastaan pelkäävän ei-suomalaisia kulttuurivaikutteita ja haluaisivat käpertyä peräkammariin peiton alle silmät ja korvat ummistaen. Hölmöläisten puuhaa, tietenkin. Musiikki ei ole koskaan tunnustanut valtiollisia rajoja ja hyvä niin. Myös maahanmuutto on musiikin parissa yleistä ja normaalia ja tuttua toimintaa jo vuosisatojen takaa.

Blues ei ole suomalaista musiikkia. Robbie Hill ei ole suomalainen. Tampereen perusti Ruotsin kuningas. Kun näistä kolmesta tekijästä rakennetaan yhtälö, lopputulokseksi saadaan Down Home Kiven kevätlukukauden toinen istunto. Vuonna 2012 Suomen kamaralle reppu selässä ja kitara kainalossa astunut skotlantilainen Hill on muutamassa vuodessa vakuuttanut täkäläiset bluespiirit ja kotiutunut itsekin ilmeisen hyvin ja näin todistanut omalta osaltaan, että maahanmuutto on hyvä juttu ja hyödyttää molempia osapuolia, MOT.

Kitarasta ja vokaaleista huolen pitäneen Hillin kanssa Kulttuuriravintola Kiven lavan ottivat haltuunsa viime torstaina basisti Matti Vallius ja rumpali Tatu Pärssinen. Vallius on allekirjoittaneelle tuttu useistakin yhteyksistä, muun muassa Erja Lyytisen yhtyeestä ja mainiosta Mustat Silmät -orkesterista. Pärssinen puolestaan oli aivan uusi tuttavuus.

Huolimatta keikkaa vaivanneista useista teknisistä vaikeuksista - katkennut kitarankieli, levottomat jalat -syndroomasta kärsineet rummut ja oikutteleva bassovahvistin - Robbie Hill Bandin keikka oli erinomainen osoitus nykybluesin elinvoimaisuudesta ja monipuolisuudesta. Trion kaksi settiä sisälsivät niin klassista hidasta ja keskitempoista bluesia kuin vauhdikasta rollaustakin ja varsinkin Robbien omat kappaleet laajensivat näköaloja myös esimerkiksi kosmisen soulin ja jazzinkin suuntaan. Yhtyeen ennakkoluulottomuudesta parhaana esimerkkinä toimi hieno ja hauska versio Joseph Kosman laajasti varioidusta klassikosta Les Feuilles Mortes eli Autumn Leaves eli Kuolleet lehdet.
Robbie Hill Band on nimensä mukaisesti ennen muuta Hillin yhtye, mutta vaikka mies onkin armoitettu kitaristi ja varsin pätevä laulajanakin, ei rytmiryhmän vaikutusta lopputulokseen voi suinkaan liikaa korostaa. Valliuksen hienovaraisen vähäeleinen basson soitto on tulvillaan svengiä ja valovuosien päässä perusjumputuksesta. Miehen upea soolo toisen setin alkupuolella soitetussa Superstition-kappaleessa oli mannaa taivaasta. Myös Pärssisen työskentely rumpujen takana jätti erittäin positiivisen muistijäljen. Paukutus loisti poissaolollaan ja rytmi rullasi, eli ja hengitti.
Mitä sitten tulee Hilliin itseensä, niin hänen kohdallaan tuli ihan itsestään mieleen erään paikallisen pikkuyhtyeen vuosikymmeniä sitten runoilema "nyt tiedän miten kitara laitetaan soimaan". Suomessa on monta mainiota kitaristia bluesinkin saralla ja Robbie Hill kuuluu ehdottomasti tähän porukkaan. Hänen erittäin moni-ilmeinen instrumenttinsa käyttö oli puhdasta nautintoa ja hurmasi vastustamattomasti pirkanmaalaiset bluesin rakastajat. Kun tähän lisää vielä miehen oivallisen vokalisoinnin ja joviaalin olemuksen, ei enempää voisi toivoa.

Robbie Hill Band + Down Home Kivi = Sata jänistä.

Kiitos ja kumarrus Robbie, Masa ja Tatu. Iso käsi myös Simo Savisaarelle ykkösluokan miksauksesta, Jukka Mäkiselle ja Blueslovers ry:lle järjestämisestä ja Heidille ja Lasselle ja koko Kiven mahtavalle porukalle huollosta ja huolenpidosta.


Ensi torstaina (21.2.) rappaukset rapisevat ja musiikki raikaa taas Down Home Kiven illanistujaisissa, kun Kiven lavalle kapuaa kvartetti nimeltä Big Feet & LaLa Marjo Leinosen ja Jukka Orman johdolla. Luvassa on jotain aivan muuta ja tupa satavarmasti täysi, joten ennakkolippu kannattaa varata viimeistään nyt. Ovelta käännyttäminen tuo surun puseroon, mark my words!

Blogissa vain osa illan kuvista. Kaikki kuvat TÄÄLLÄ.














Teksti ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com