tiistai 3. joulukuuta 2019

Trickbag Down Home Kivessä 28.11.2019


Kun on neljä kertaa nähnyt yhtyeen livenä ja tietää jo etukäteen tasan tarkkaan mitä tuleman pitää, niin väkisinkin mielen sopukoista vilahtaa esiin ajatus, että jospa tällä kertaa jättäisikin väliin. Ihminen miettii, että tämä on nyt nähty ja voisi sitä keksiä jotain muutakin tekemistä, vaikka jotain aivan ennenkokematonta ja uutta.
Tällaisiin pohdintoihin antoi aiheen Ruotsi-Suomi-Iso-Britannia akselilta koottu kokoonpano Trickbag, joka viime torstaina nousi Kulttuuriravintola Kiven lavalle laskujeni mukaan viidennen kerran. No, ensimmäisen setin ensimmäisen kappaleen puolessa välin muistin, taas kerran, että Trickbagin keikalle kannattaa aina mahdollisuuden avautuessa tällätä itsensä. Mitään uutta, jos uusia kappaleita ei laske, tai ennenkuulematonta ei kenties ole luvassa, mutta kun se vanha ja tuttukin on niin perhanan komeata ja nautittavaa, että ei siinä kerkeä leikkimään uudistumista vaativaa musiikkipoliisia.
Trickbag musisoi tällä kertaa kokoonpanolla Tommy Moberg laulu ja levottomat jalat, Tomi Leino kitarat, Fredrik von Werder koskettimet, Steve West Weston huuliharput ja laulu, Lars Näsman bassot ja Johan Svensson rummut.

Loppuunmyyty sali ja Trickbag on sellainen resepti, ettei tunnelmaa tarvitse keinotekoisesti nostattaa ja niinpä tälläkin kerralla Down Home Kiven ilmasto ylitti varoitusrajan ja oli heti alusta alkaen punaisella ja lämpöä riitti niin lavalla kuin katsomossakin. Moni blueskirkon seurakuntalaisista innostui tanssahtelemaankin ja me muut olimme mukana meiningissä omalla hillitymmällä tavallamme. Mikä sivumennen sanoen on aivan yhtä hienoa ja hyväksyttävää kuin vauhdikkaampikin musiikkiin eläytyminen. Down Home Kivi ei tarvitse tanssipoliiseja!

Illan musiikki ei, kuten sanottua, pitänyt sisällään yllätyksiä. Reippaita ja puolisellaisia juurevia rytmirutistuksia oli tarjolla kahmalokaupalla ja hyvä niin. Vauhdikkaan viihdyttävissä sävelissä Trickbag on parhaimmillaan ja kun tämä poppoo on parhaimmillaan, ei musiikin rakastaja enempää voi pyytää. Kokonaisuutena bändi toimii kuin parhain mahdollinen kellokoneisto ja ne soolot, mitä Tomilta, Steveltä ja Fredrikiltä torstaina kuultiin olivat puhdasta volframikarbidia. Esimerkiksi, mitenkään ketään painamatta tai keneltäkään mitään pois ottamatta, Tomi Leino on aivan eri luokkaa blueskitaristina kuin muutamat erään amerikkalaisen kitaralehdykän lukijoiden äänestyksessä pärjänneet kollegansa. Parempaa saa hakea Suomesta, mutta turhaa on se vaiva. Ja jos joku haluaa minut tämän mielipiteen vuoksi kaksintaisteluun haastaa, niin nähdään aseman kellon alla puolilta öin.

Tommy on perkuleen hyvä laulaja ja armoitettu shouvaaja, Tomi kitaristien aatelia, Steve vahva harpisti ja erinomainen laulaja hänkin, Fredrik hemmetinmoinen pianisti ja mitä tulee rytmiryhmään, niin se on tässä porukassa hoitanut aina hommansa sellaisella tiukkuudella ja groovella ettei ankarimmallakaan kultakorvalla ole jäänyt mitään valitettavaa. Sekä pysty- että sähköbasso soivat Larsin hyppysissä taivaan mannaa ja nyt ensimmäistä kertaa Trickbagissa näkemäni Johan hoiti hänkin oman tonttinsa ilman moitteen sanaa.

Trickbag on huippubändi, jonka keikat ovat aina olleet Kokemuksia ja niin pääsi käymään myös nyt, sata ja yksi jänistä!



Tack så mycket Tommy, Tomi, Steve, Fredrik, Lars och Johan. Hyvä elävä musiikki vaatii hyvän yhtyeen lisäksi asiansa osaavan miksaajan ja Down Home Kivellä on ollut onni saada nauttia Simo Savisaaren ammattitaidosta ja jälleen kerran hän pisti äänet ruotuun esimerkillisesti, kiitos siitä Simo. Kiitokset myös Mäkisen Jukalle ja Bluesloversseille järjestämisestä ja tietysti Heidille, Teemulle, Lasselle ja muillekin Kiven ihanille ihmisille huollosta ja huolenpidosta, olette tärkeitä, kiitos.

Huomenna on sitten se torstai, jolloin Down Home Kivessä tehdään taas historiaa. Jo kahdennentoista kerran on aika luovuttaa Jemma-palkinto ansioituneelle juurimusiikin asian edistäjälle. Ja vuoden 2019 Jemman saa...? Musiikkiakaan ei tietenkään pidä juhlista puuttuman. Toukokuussa 2018 Kiven valloittanut Faarao Pirttikangas & Nubialaiset is back! Alla muutama suora yleisökommentti porukan edelliseltä Kiven keikalta...

"...mikä sekoitus kaikkea maanisesta jurnutuksesta klezmeriin"

"... mut musta oli yks parhaista bändeistä, mitä olen Kivessä nähnyt ja kuullut"

"...kevätkauden ehdottomasti paras bändi...vakiokävijät sanoivat, että lisää tällaista"

" Harvoin olen kuullut mitään bändiä, jossa vaikutteet ovat niin laaja-alaisia ja yhdistyvät niin hienosti todella toimivaksi synteesiksi"

"... oli aivan järjettömän kova bändi bändi"

... että olisikohan torstaina syytä suunnistaa Kiveen...

Blogissa vain osa illan kuvista. Kaikki kuvat TÄÄLLÄ.











Teksti ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Tad Robinson & Frostbites Down Home Kivessä 7.11.2019


Kymmeniä ja taas kymmeniä esiintyjiä ja heidän keikkojansa Down Home Kivessä nähneenä voin vain hämmästellä näiden iltojen vuodesta toiseen jatkuvaa korkeaa musiikillista tasoa ja viihteellistä arvoa. Toistakymmentä vuotta jatkuneen "Down Home Kivi -urani" aikana olen nauttinut lukuistakin lukuisammista hienoista illanvietoista ja vain yhden, siis yhden, kerran on esiintyjä pettänyt pahasti.
Jos Kiven esiintyjät haluaisi jakaa kategorioihin sen mukaan, että miten innokkaasti pirkanmaalaiset juurimusiikin harrastajat heidän keikkojaan odottavat ja niihin osallistuvat, korkeimmalle nousisivat artistit, jotka kerta toisensa jälkeen saavat Kiven salin täyttymään viimeistä sijaa myöten ja tarjoavat aina erittäin nautittavan ja intensiivisen illan sinisävelten parissa.

Tähän valiojoukkoon kuuluu itseoikeutetusti yhdysvaltalainen huuliharpisti ja laulaja Tad Robinson, joka viime torstaina nousi Kiven lavalle vasta toisen(?) kerran. Ensimmäisestä esiintymisestä olikin vierähtänyt jo luvattoman pitkä aika, sillä sen kohdalla aikakirjoihin merkittiin vuosiluvuksi 2012. Tadin seurana lavan otti haltuunsa kotimaisista huippumuusikoista koostuva Frostbites, Jonne Kulluvaara kitarat, Jaska Prepula basso ja Juppo Paavola rummut.

Tadin kokonaan omasta tuotannosta koostunut keikka todisti, ja vahvasti, tälläkin kerralla, että miehen vahvasti souliin päin kallellaan oleva blues - tai bluesiin kallistuva soul, miten vaan - on täyttä tavaraa. Erinomaisena huuliharpistina ja vahvaäänisenä ja eläytymiskykyisenä laulajana Tad nosti musiikin intensiteetin toistuvasti niin huikealle tasolle, että enempää ei olisi voinut pyytää krantuinkaan juurimehun nautiskelija.
Myöskään Frostbites ei laskenut illan musiikillista tasoa millään lailla, päinvastoin. Jaska ja Juppo pitivät hienostuneen vähäeleisesti huolta siitä, että rytmi oli kohdallaan, eikä svengin aliannostus päässyt vaivaamaan. Mitä sitten tulee Jonnen kitarointiin, niin sehän oli mannaa suoraan taivaasta. Tadin mukavan anteliaasti jakamissa sooloissa Jonne näytti, että miten se kitara voikaan soida, kun asialla on alansa huippumies. Myös säestysosuuksissa Jonne väritti musiikkia taidolla ja erehtymättömällä tyylillä.

Kaikkinensa ilta Kulttuuriravintola Kivessä oli hienojen sävellysten, huippumuusikoiden ja Down Home Kiven ainutlaatuisen tunnelman hedelmällinen kolmiyhteys, josta viimeisenkin paikan salista täyttänyt yleisö nautti täydellä sydämellä. Sata ja yksi jänistä!


Thank you very very much Tad, hope to see you soon again, take care! Iso käsi Jonne, Juppo ja Jaska. Kiitokset myös Savisaaren Simolle erinomaisesta miksauksesta, Mäkisen Jukalle ja Bluesloverseille järjestämisesta ja tietysti Heidille ja kaikille muille Kiven ihanille ihmisille huollosta ja huolenpidosta, kiitos!

Blogissa vain osa illan kuvista. Kaikki kuvat TÄÄLLÄ.










Teksti ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Steve James Down Home Kivessä 31.10.2019


Down Home Kivestä puhuttaessa yksi sen parhaita puolia on se, että se on tutustuttanut monet pirkanmaalaiset juurimusiikin ystävät, itseni mukaan lukien, moniin sellaisiin artisteihin, jotka ilman tätä bluesklubia olisivat jääneet kenties ikuisesti tuntemattomiksi. Yksi näistä Kiven lavalla itsensä täällä läpilyöneistä on yhdysvaltalainen Steve James. Kun hän viisi vuotta sitten lokakuussa 2014 nousi Down Home Kiven yleisön eteen, veikkaan että vähintään puolet kuulijoista, itseni taas mukaan lukien, sai ensikontaktin mieheen ja hänen musiikkiinsa. New Yorkissa syntynyt, Texasissa suurimman osan elämästään viettänyt ja nyt Seattleen kotiutunut kitaristi/laulaja/lauluntekijä nauttii niin sanotuissa diggaripiireissä erittäin suurta kunnioitusta ja jokainen, joka on häneen keikoilla tai edes levyiltä tutustunut, ymmärtää varsin hyvin miksi näin on.

Steve, sen lisäksi että on erinomainen kitaristi, mandoliinin soittaja ja laulaja, osaa myös viihdyttää yleisöään laulujen välillä. Tämä keikoilla erittäin tärkeä taito saattaa näyttää ja kuulostaa vain tavalliselta jutustelemiselta, mutta on itse asiassa aivan oleellinen osa hyvää keikkakokemusta. Steven mielenkiintoiset tarinat kokemuksistaan musiikin ihmeellisessä maailmassa sitoivat laulut hienosti toisiinsa ja loivat illasta muistettavan  kokonaisuuden. Tämä taito tuntuu muuten olevan monilla yhdysvaltalaisilla muusikoilla aivan omalla tasollaan. Ne, jotka ovat onnekseen päässeet kuulemaan elävänä muiden muassa Bob Brozmania ja Blind Boy Paxtonia, esimerkiksi Down Home Kivessä, tietävät tasan tarkkaan mitä tarkoitan.

Steve esitti illan kuluessa sekä omaa tuotantoaan että lainoja artisteilta, jotka eivät ole niitä kaikkein eniten esillä olevia juurimusiikin tekijöitä. Esimerkiksi, ilmeisesti Steven settiin vakiona kuuluva, Henry Worralin instrumentaali Spanish Fandango soi yhtä komeasti kuin viisi vuotta sitten. Steven viimeisin levy, viime vuonna ilmestynyt Blues and Folk Songs Volume 1, oli vahvasti edustettuna keikalla ja kyllä kuulosti hyvältä. Hyvää tulevaisuudelle lupaa myös tuo järjestysnumero 1. Lisää herkkua lienee siis tulossa ja mikäs sen mukavampaa. Tuon levyn nimi muuten kuvaa erinomaisesti Steven musiikillista repertuaaria. Ei pelkästään bluesia, vaan kaikkea mahdollista hienoa ja historiallisesti tärkeää juurevaa meininkiä. Jos joku haluaa tietää, että mitä se paljon mainostettu Americana-musiikki oikein on, niin Steven musiikki on hyvinkin tyhjentävä vastaus.

Kiven ilta oli sanalla sanoen juurimusiikin juhlaa, jossa Steven resonaattorikitara ja -mandoliini soivat kadehdittavalla tyylikkyydellä ja taidolla, verevät laulut kertoivat verrattoman värikkäitä tarinoita vahvalla intensiteetillä ja kirsikkana kakun päällä Steven huikeat tarinat, jotka olivat aivan oma ohjelmanumeronsa luonnikkuudessaan ja viihdyttävyydessään. Sata ja yksi jänistä!


Big, Big hand Steve, it was amazing, thank you! Kiitokset myös Mäkisen Jukalle, joka oman keikkansa vuoksi ei valitettavasti päässyt mukaan Kiveen tällä kertaa, ja Bluesloverseille järjestämisestä, Savisaaren Simolle äänestä ja Heidille, Lasselle ja muille Kiven ihanille työläisille huollosta ja huolenpidosta.

Videot:






Blogissa vain osa illan kuvista. Kaikki kuvat TÄÄLLÄ.







Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com



keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Good Rockin' Kempas & The Short Timers Down Home Kivessä 17.10.2019


Down Home Kivellä on meneillään kolmastoista toimintavuotensa ja itsekin olen ollut mukana jo toistakymmentä vuotta. Takana on siis lukuisa määrä hienoja ja vieläkin hienompia iltoja elävän juurimusiikin parissa. Itse asiassa Down Home Kiven miksaajan, iltojen onnistumisen kannalta erittäin tärkeän, Simo Savisaaren mukaan tämän kirjoituksen aiheena oleva keikka oli numero 100. Näin lukuisien iltamien jälkeen on selvää, että Suomen kaltaisessa maassa monet Down Home Kiven esiintyjistä ovat ilahduttaneet yleisöä useampiakin kertoja vuosien varrella ja bluesklubin lauteille on aina vain vaikeampi löytää täysin uusia kasvoja. Tälläkin syyslukukaudella uusintakierroksella olevia muusikoita tai yhtyeitä on kuusi kappaletta ja uusia ainoastaan kaksi.

Niinpä olikin erityisen mukavaa, kun viime torstaina Kulttuuriravintola Kiven lavan otti haltuunsa yhtye, jonka jäsenistä yksikään(?) ei ole siellä, ainakaan DHK:n merkeissä, aiemmin vieraillut. Good Rockin' Kempas & The Short Timers, Kari Kempas huuliharppu ja laulu, Antti "Gona" Lehtinen kitarat, Hessu Pirhonen piano, Jan Smedberg kontrabasso ja Juha Takanen rummut, on kokoonpanona vain parin vuoden ikäinen, mutta kaikilla sen jäsenillä on vankka kokemus rytmikkäästä juurimusiikista.

Etukäteistietoja ei tästä itselleni ennestään tuntemattomasta yhtyeestä liiemmälti löytynyt internetin ihmeellisestä maailmasta, mutta sen verran annoin itseäni asiasta informoida, että luvassa olisi rytmikäs ilta ja varsinkin tanssidiggareille magiaa mahan täydeltä. No, tämä jälkimmäinen ei tietenkään ole Keskustorin blueskirkossa kovin merkittävä juttu, vaikka aina muutama liikunnanhaluinen joukosta onkin löytynyt.

Kvintetti osoitti heti ensisetin ensitahdeista alkaen, että etukäteisodotukset olivat kohdallaan. Groovikas rytmibluussi jumppasi viehkosti ja kun välillä vierailtiin New Orleansinkin maisemissa ei se meininkiä suinkaan latistanut, päinvastoin. Onneksi settiin oli mahdutettu hiukan myös hitaampiakin sinisiä ja näin keikan dynamiikka pysyi maukkaana ja monipuolisena. Myös kolmen soolosoittimen kierrätys antoi väriä ja vaihtelua musiikkiin. Itse olisin toivonut ehkä hieman enemmän pianosooloja, mutta hyvä näinkin. Setin loppupuolella mukaan tuli sitten myös rokkenrolli ja hyvinhän sekin taittui näiltä tekijämiehiltä.
Toisen setin aluksi Gona Lehtinen tarjoili pari näytettä soololevyltään Fly Now. Ensimmäisen, tunnelmallisen kitaramaalailun, Gona esitti yksin ja toisessa, pirteässä jazzsvengailussa, tulivat mukaan Hessu, Jan ja Juha. Tästä ilta jatkui sitten taas koko porukan voimin vauhdikkaan juurevasti. Setin paino oli ehkä hieman ensimmäistä enemmän rokkauksen puolella ja mikäs siinä, kyllähän sekin maistui. Kaiken kaikkiaan oikein mukavat iltamat tuli jälleen vietettyä Down Home Kivessä.

Kiitos Kari, Gona, Hessu, Jan ja Juha kivasta illasta. Ison käden ansaitsevat myös Simo oivallisesta miksauksesta, Jukka Mäkinen ja Blueslovers järjestämisestä ja Heidi ja muut Kiven mahtavat työläiset huomattavan hienosta huollosta ja huolenpidosta, see ya'

Videot:




Blogissa vain osa illan kuvista. kaikki kuvat täällä.









Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Jeena & Vauhtikallot ja Sweet Jeena & Her Sweethearts Down Home Kivessä 26.9.2019

Kun ihmisten kesken kahdesta tulee yksi, niin yleensä onnitellaan ja iloitaan ja kun taas yhdestä tulee kaksi, niin seurauksena on vähintäänkin jonkin asteista hämillisyyttä, välttelyä ja kaiken kaikkiaan enemmän negatiivisuuteen kallistuvaa tunnelmaa. Joskus kuitenkin maailmanpyörä kiepahtaa uuteen asentoon ja kaksi on edistystä yhteen verrattuna.

Näin kävi Down Home Kiven syksyn toisella luennolla, kun kaikille pirkanmaalaisille rytmimusiikin harrastajille tuttu Sweet Jeena & Her Sweethearts, Jeena Rancken laulu, Risto Klemola kitara ja taustalaulu, Janne Kotila basso ja taustalaulu ja J Salonen rummut ja taustalaulu, tuplaantui kahdeksi yhtyeeksi.

Näistä kahdesta se ennestään tuntemattomampi, Jeena ja Vauhtikallot oli soittojärjestyksestä huolimatta illan pääesiintyjä, sillä kyseessä oli sen ensimmäisen levyn julkistamiskeikka. Jeena ja Vauhtikallot esittää käsittääkseni pelkästään suomenkielisiä kappaleita ja ainakin tässä vaiheessa suurin osa niistä on lainatavaraa niin levyllä kuin lavallakin. Setti sisälsi vanhoja suomalaisia iskusävelmiä enemmän tai vähemmän uudelleen sovitettuina ja näiden lisäksi muun muassa klassikon St. Louis Blues, sekin tietysti suomeksi.
Bändi oli tälle kokoonpanolle tutulla tavalla varsin reipasotteinen esiintymisessään ja teki tosissaan, vaan ei todellakaan vakavana, töitä yleisön viihtymisen eteen. Toki tiesin jo ennestään Jeenan ja yhtyeen keikkojen sisältävän aina jotain ekstraa, mutta tällä kertaa he kyllä ylittivät itsensä. Mukana oli kaksi tanssiryhmää, Simpsakat Pirkot ja Vegas Go-Go-Goers, erilliset juontajat, Vauhtimimmit ja sekä illan ensimmäisessä että toisessa setissä pianovelho Wiley Cousins useissa kappaleissa. Vaikka suomalaisetkin kappaleet luontuivat ryhmältä kiitettävästi, erityisesti vanha suosikkini Bensaa suonissa ja Jeenan oma Päiväuniin, niin kyllä tuo jo mainittu St. Louis Blues oli setin ehdoton kohokohta itselleni. Jeena ja Vauhtikallot on reipasotteinen ja viihdyttävä yhtye ja oikein mukava lisä tälle kvartetille.

Toinen setti oli sitten kaikille tutumpaa musiikillista riemunpitoa Jeenalta ja kumppaneilta, kun lavan otti haltuunsa Sweet Jeena & Her Sweethearts sillä toisella kotimaisella kielellä. Fanfaarien kaikuessa nelikko nelisti lauteille ja kieräytti rytmipallonsa pyörimään. Bobby Vintonin I Love How You Love Me -tunnelmoinnin jälkeen kierroksia lisättiin ja Sonny Bonon upea Bang Bang kajahti Kivessä varsin komeasti. Melkeinpä ylikierroksille mentiin sitten bändin omalla klassikolla Moonrocket. Rokki soi ja rappaukset varisivat katosta bändin rollatessa ja Jeenan kurittaessa äänijänteitään oikein kunnolla.
Seuraavaksi suunnattiin kohti länsirannikkoa Jeenan How Much Longer to Las Vegasin viidakkorytmein ja kun sinne päästiin, niin vastaan tuli eli lavalle nousi itse kuningas, tai ainakin hänen ylöjärveläinen inkarnaationsa Aron. Jeena ja Aron esittivät kaksi duettoa, You're the Boss ja Let Yourself Go. Jeena oli mmmsouSweet, kuten aina, ja itselleni ennestään ainoastaan nimeltä tuttu Aron osoittautui ainakin tämän lyhyen esiintymisen perusteella hyvinkin päteväksi tulkitsijaksi.
Tästä keikka jatkui entistäkin mukavammissa tunnelmissa. Wileykin nousi taas pianonsa taakse muutaman kappaleen ajaksi tukevoittamaan soundia ja rokki soi ja soi ja soi... Bluesiakin toki kuultiin. Elviksen [sic] Trouble soi syvällä tunteella Jeenan käsittelyssä Wileyn pianon tukemana. Bändille tuttuun tyyliin sekin sisälsi pienen yllätyksen, kun kappaleen lopuksi Janne repi pystybassostaan varsin reippaan rockabilly-soolon. Ilta vietiin loppuun Ee Baba Leban, Great Balls of Firen ja Hanky Pankyn kaltaisilla menopaloilla ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

Bändistä vielä sen verran, että vaikka Jeena onkin, ja oikeutetusti, sen selkeä kärkihahmo, niin vähintäänkin yhtä tärkeä on Risto kitaroineen. Mies on paitsi verraton shouvaaja, niin ennen kaikkea upea ja muuntautumiskykyinen kitaristi, jonka tyylitajua ei voi kuin ihailla. Yhtyeen basisti ja rumpali ovat jostain syystä vaihtuneet vuosien varrella useaan kertaan ja nyt ensimmäisen kerran näkemäni ja kuulemani Janne ja J hoitivat tonttinsa myös kiitettävästi.

Encorena kajahtanut Always a Party ja siitä suoraan jatkunut riehakas Can Can pistivät pakettinarut solmuun ja iltaan selkeästi tyytyväinen yleisö poistui rokaten ja rollaten Keskustorin syyskuiseen hämärään.

Kiitos ja kumarrus Jeena, Risto, Janne ja J ja muut esiintyjät. Kiitokset myös Simo Savisaarelle jälleen kerran onnistuneesta miksauksesta, Mäkisen Jukalle ja Blueslovers ry:lle järjestämisestä ja tietysti koko jutun selkärangalle eli Heidille ja muille Kiven mahtaville työläisille huollosta ja huolenpidosta, see ya'

Videot:






Blogissa vain osa illan kuvista. Kaikki kuvat täällä.

















Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com