torstai 22. helmikuuta 2018

Paavo Pesonen ja Saxman Syrjänen & Jukka Gustavson with Mojomen Down Home Kivessä 15.2.2018

Old, New, Borrowed and Blue on erään omalle sukupolvelleni tutun brittiläisen yhtyeen albumi vuodelta 1974. Down Home Kiven kevätlukukauden kolmannella luennolla ei kuultu mitään tuon levyn musiikkia etäisestikään – no ehkä itse asiassa etäisesti kuitenkin – sivuavaa säveltaidetta, mutta Sladen levyn otsikko toteutui kyllä sataprosenttisesti. Vanhaa musiikkia kuultiin roppakaupalla ja illan toinen esiintyjä, kitaristi Paavo Pesonen, suoritti jo toisen vierailunsa Kiven estradille. Uudesta vastasivat muun muassa Pesosen uunituore debyyttialbumi Past Comes Back to Haunt You ja illan toinen akti, Saxman Syrjänen & Jukka Gustavson with Mojomen, joka suoritti ensiesiintymisensä Kulttuuriravintola Kivessä. Lainattua puolestaan on musiikissa lähes kaikki ja erityisesti tietysti coverkappaleet, joita illan jälkimmäisellä puoliskolla kuultiin kohtuullisen paljon ja tuo sininen nyt on ihan ilmiselvää ja jos joku ei sitä ymmärrä, niin olkoon ymmärtämättä.

Paavo Pesonen on kitaristi, säveltäjä ja vanhan kielisoitinmusiikin asiantuntija. Merkillepantavaa hänen musiikissaan ja soitossaan on äärimmäinen tarkkuus ja perinteiden kunnioitus. Miehen huolellinen asenne soittoonsa tuli hyvin ilmi siinä, että Paavo viritti kitaroitaan useaan otteeseen settinsä aikana. Pienet tauot kappaleiden välissä poikivat kristallinkirkkaasti soivaa musiikkia, joten panostus oli hyvin perusteltua. Itse asiassa tauot kappaleiden välissä venyivät hieman myös siitä syystä, että Paavo kertoili joka ainoan esittämänsä kappaleen aluksi kyseisen kappaleen ja musiikkityylin historiasta parin minuutin verran erinomaisen mielenkiintoisia asioita. Kitaristina Paavo lunasti täysin ne odotukset, jotka edellisen Kivikeikan muistot olivat luoneet. Niin akustiset kuin resonaattorikitarakin soivat puhtaasti, pehmeästi ja salavihkaisen viehkolla svengillä. Kivessä on vuosien varrella nähty runsaasti hyviä ja huippuhyviäkin kitaristeja ja Paavo kuuluu ehdottomasti tuohon huippuhyvien joukkoon.

Tuosta Paavon juuri julkaisemasta levystä sen verran, että se on täynnä aivan hemmetin hienoa musiikkia aivan hemmetin hienosti soitettuna ja jos luet itsesi juurimusiikin ystävien joukkoon, Past Comes Back to Haunt You kuuluu ehdottomasti levyhyllyysi! Erityisen komeaa on se, että levyn kymmenestä kappaleesta kuusi on Paavon itsensä sävelkynästä kotoisin. Levyn voi tilata suoraan Paavolta todella kohtuulliseen 12 euron (postikuluineen) hintaan TÄÄLTÄ.

Upea keikka ja vaikka Paavo puhuikin settinsä loppupuolella illan toisesta aktista pääesiintyjänä, niin ainakin minulle, ja varmasti monelle muullekin, miehen osuus oli täysin yhdenvertainen Saxmanin ja kumppaneiden setin kanssa.



Pienen tauon jälkeen tunnelma Kivessä muuttui totaalisesti, kun löylynheiton lauteilta aloitti Saxman Syrjänen & Jukka Gustavson with Mojomen Jack McDuffin kappaleella Hot Barbeque. Yhtyeessä musisoivat Panu ”Saxman” Syrjänen saksofoni, Jukka Gustavson koskettimet ja laulu, Leevi Leppänen rummut ja Janne Rajala basso. Osan keikasta lavalla viihtyi myös kitaristi Jarmo Nikku, jonka status bändin suhteen jäi itselleni jossain määrin epäselväksi. Jotenkin näin se kai oli, että Nikku soittaa yhtyeen debyyttilevyllä ja kuuluu bändin livekokoonpanoon aina, kun muilta kiireiltään kerkiää.
Tuo aloituskappaleen otsikko kuvaa varsin osuvasti kvartetti-kvintetin koko keikkaa. Kuumuutta ja savuisuutta oli vähintäänkin riittämiin, ladottiin grilliin sitten rytmibluussia, jazzia tai vaikkapa New Orleans -groovia. Mainiosti valittujen lainabiisien lisäksi bändi soitti levyltään tuttuja omia kappaleitaan. Lainakappaleista mainittakoon vaikkapa hurmioituneesti soitettu Nat Adderleyn Work Song ja Billy Strayhornin hieno Johnny Come Lately. Keikalla kuullusta yhtyeen omasta tuotannosta voisi nostaa esiin esimerkiksi Gustavsonin rennosti groovanneen Just Another Band From Hoochie Koon ja Syrjäsen äärityylikkään Closing Timen.
Paria Nikun mainiota sooloa lukuun ottamatta keikan ykkösvalokeilan jakoivat Syrjänen foneineen ja Gustavson Hammondeineen ja vokaaleineen ja kumpikin hoiti osuutensa odotetun korkeatasoisesti. Sekä foni- että kosketinosuudet svengasivat loistokkaasti ja mitä taas tulee Gustavssonin lauluun, niin se oli sanalla sanoen tappokamaa. Leppänen ja Rajala hoitivat oman hommansa virheettömästi ja roll oli päivän tunnussana. Kaikkinensa erittäin, siis erittäin, komea keikka.


Videot:





Iso käsi kaikille esiintyjille ja kiitokset myös Mäkisen Jukalle ja Blueslovers ry:lle järjestämisestä, Simolle äänestä ja Heidille sekä muulle Kiven mainiolle porukalle huollosta ja huolenpidosta.

Seuraava Down Home Kivi on torstaina 8.3. ja silloin tributoidaan Fats Dominoa. Lavalle nousee Jo' Buddy's New Orleans R&B Ensemble feat. Wiley Cousins. Luvassa siis ikimuistoinen ilta, varmista lippusi ennakkoon TÄÄLTÄ, see ya' in Kiva Kivempi Kivi!

Blogissa vain osa illan valokuvista. Kaikki kuvat, ja isompina, TÄÄLLÄ.













 Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

tiistai 13. helmikuuta 2018

Henry Ojutkangas Trio Down Home Kivessä 8.2.2018

Down Home Kivi palasi juurilleen kevätkauden ensimmäisen konsertin ska- ja reggaerytmien maailmasta viime torstaina, kun lavalle kipusi Henry Ojutkangas Trio, Henry Ojutkangas kitarat ja laulu, Mikko Löytty basso ja laulu ja Juppo Paavola rummut. Suomibluesin veteraanin johdolla kolmikko sukelsi syvälle siniseen kattilaan ja blueskeitosta maustettiin parilla lusikallisella rokkenrollilla ja hyppysellisellä kantrimaalaisuutta.

Illan ohjelmisto koostui niin klassikoista tyyliin Hoochie Coochie Man, Sick and Tired ja Mystery Train kuin originaaleistakin sävellyksistä. Myös Henryn, (ja ainakin yksi Mikon, ellen pahasti erehdy), sävelkynän tuotteet kulkivat varsin traditionaalisia polkuja, eikä pyörää lähdetty keksimään uudestaan. Kappalevalintoja oli selkeästi painotettu rytmirikkaiden, tahtoo sanoa tanssittavien, kappaleiden suuntaan, mutta tyylilleen uskollisesti Kiven yleisö tyytyi nauttimaan musiikista enimmäkseen paikallaan istuen ja hillityin ruumiinliikkein osoittamaan rytmirakkautensa. Eikä siinä mitään, jokainen on oikeutettu nauttimaan musiikista haluamallaan tavalla ja jos ei tanssita niin ei tanssita ja pulinat pois.

Henry on oivallinen kitaristi ja kohtuullisen laatuunkäypä myös laulajana. Itse olisin toivonut, että Mikon laulua olisi sisältynyt iltaan hieman enemmän kuin se yksi hänen tulkitsemansa kappale. Mikko ja Juppo hoitivat omat tonttinsa varmuudella ja tyylillä ja saivatpa molemmat omat soolonsakin, jotka osoittivat miesten kuuluvan soittimiensa taitajina parhaaseen a-ryhmään.

Yksi asia, johon tulee nykyään kiinnitettyä huomiota on kappaleiden välit ja miten bändi ja sen puhemies luotsaa yleisön edellisestä seuraavaan lauluun. Suurimmalla osalla ulkomaisista esiintyjistä esimerkiksi Kivessä on tämä homma varsin hyvin hallussa ja lavajutut sujuvat notkeasti ja pakottoman tuntuisesti. Tämä on tietysti ulkomusiikillinen juttu, mutta keikka on audiovisuaalinen kokemus ja sen onnistumiseen vaikuttaa musiikin, joka tietysti on se tärkein, lisäksi myös muu lavaesiintyminen ja esimerkiksi muusikoiden pukeutuminen. Henryn, kuten useimpien muidenkin suomalaisten muusikoiden kannattaisi miettiä, ja ehkä jopa harjoitella, myös hieman spiikkausta, sillä esimerkiksi taannoisella Blind Boy Paxtonin keikalla se oli juuri se kirsikka kakun päällä, kuten kaikki paikalla olleet epäilemättä muistavat, loppuikänsä.

Henry Ojutkangas Trio soitti kiitettävän suurelle yleisölle mukavat kaksi settiä tiukasti asiassa pysyvää bluesia ja lunasti näin paikkansa Down Home Kiven alati kasvavassa Hall of Famessa.

Kiitos Henry, Mikko ja Juppo. Kiitokset myös Jukalle ja Bluesloverseille järjestämisestä, Savisaaren Simolle äänestä ja Heidille, Laurille ja muille Kiven työläisille huollosta.

Blogissa on vain osa illan valokuvista. Kaikki kuvat TÄÄLLÄ!

Videot:


















 Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

The Beat From Palookaville Down Home Kivessä 18.1.2018

Oletko sinä hyvä lukijani helposti liikuttuvaa ihmistyyppiä? Minulla se on hieman niin ja näin, tilanteesta riippuen, mutta jos käsissäni on kamera, pyrin, mahdollisimman hyvien kuvien vuoksi, pitämään liikutukseni aisoissa. Tarkennuksena mainittakoon, että tarkoitan tässä sitä liikutusta, jossa musiikki saa jalat vispaamaan ja miehen tai naisen hetkumaan itsensä tai jonkun toisen ihmisolennon ympäri ja ämpäri.

Syynä uteluuni on Down Home Kiven kevään 2018 avannut julmettu rytmiroikaleitten ryhmä suoraan Ruotsista, jonka kanssa allekirjoittaneella oli melkoisia vaikeuksia olla liikuttumatta liikaa kuvallisten tallenteiden laadun kustannuksella. The Beat From Palookaville, Tommy Moberg laulu ja sähellys, Anders Lewén kitara, Ubbe Hed kontrabasso, Daniel Karlsson piano, Christer Björklund rummut, Torbjörn Eliasson saksofoni ja Johan Norin trumpetti, pisti Kiven muunkin yleisön totaalisesti sekaisin, kun seitsikon groovisti huumaava rhythm 'n ska & roll valloitti pirkanmaalaiset, ja vähän kauempaakin saapuneet, vastustamattomalla rytmirullauksellaan ja ilonpidollaan.

Down Home Kiven puuhamiehet yllättyivät pahanpäiväisesti Mobergin ja kumppaneiden suosion suhteen ja keikka myytiin loppuun jo ennen kuin ensimmäistäkään tiedotetta tapahtumasta kerettiin julkaista ja suuri joukko ihmisiä jäi tällä kertaa ilman lippua. Harmillista, erittäin harmillista, mutta vahingosta on otettu opiksi ja kun tämä porukka seuraavan kerran suunnistaa Tampereelle, iltoja varataan kuulemma ainakin kaksi ellei sitten peräti kolmea!

Kiveen mahtuneet onnelliset saivat viettää täysipainoisen illan suurenmoisen ruotsalaisen skan, rokkenrollin ja rytmibluussin hivellessä sielua ja kutitellessa tanssijalkaa. Ei sille kyllä mitään voi, ja miksi pitäisikään, että Ruotsista tulee kuin liukuhihnalla aivan julmetun korkeatasoisia juurimusiikin tekijöitä ja esittäjiä, yksi toisensa jälkeen. Tämän voi jokainen todeta vaikka tarkastelemalla niitä lukuisia huippukeikkoja, joita länsinaapurimme muusikot ovat vuosien varrella Down Home Kivessä tehneet. Heja Sverige! By the way, huhtikuun 25. ja 26. päivä vietetään Kivessä taas ruotsalaisuuden juhlaa, kun yhtye nimeltä Trickbag – solistinaan muuan Tommy Moberg – saapuu kolmannen, muistaakseni, kerran pistämään hyrskynmyrskyn Down Home Kivessä. Nämäkin keikat tullaan myymään takuuvarmasti ennakolta loppuun, joten lippuvarauksen kanssa ei kannata viivytellä.

The Beat From Palookaville on hurja ja hurjan hyvä yhtye ja sen kokeminen elävänä oli todella mahtavaa. Levylläkin bändi on onnistunut mainiosti, mutta livenähän tällaiset yhtyeet parhaimmillaan ovat ja siitä Down Home Kiven keikka oli oivallinen esimerkki, sata jänistä!

Videot:



Tack så mycket Tommy, Anders, Ubbe, Daniel, Christer, Torbjörn och Johan. Kiitoksen ansaitsevat myös Mäkisen Jukka ja Blueslovers järjestämisestä, Savisaaren Simo hyvästä miksauksesta ja Heidi ja muut Kiven työläiset huollosta ja huolenpidosta.



Seuraava Down Home Kivi on 8.2. ja silloin lavalle nousee suomibluesin veteraani Henry Ojutkangas, joka on levyttänyt muiden muassa Champion Jack Dupreen kanssa. Kitaramaestroa tahdittaa timanttinen rytmiryhmä, Mikko Löytty basso ja Juppo Paavola rummut. Kovaa kamaa siis tiedossa, be there or be square!


Blogin yhteydessä vain osa keikan kuvista. Kaikki kuvat, ja suurempina, täällä.

















 Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

maanantai 15. tammikuuta 2018

Telakka Jazz 5. ja 6.1.2018

En ole koskaan ollut elävän musiikin harrastukseni parissa festivaalien suuri ystävä ja mitä enemmän vuosia hartioille kertyy, sitä vähemmän useiden esiintyjien kuunteleminen yhden päivän aikana viehättää, puhumattakaan useiden päivien mittaisista maratoneista. Ihanteellista on yksi tai korkeintaan kaksi aktia kerrallaan. Silloin pystyy keskittymään esiintyjään täysillä, ajatuksen karkailematta seuraavaan tai seuraaviin esiintyjään tai esiintyjiin tai sitten juuri äsken kuulemaansa musiikilliseen tuokioon. Erityisen rasittavaa useiden keikkojen perättäinen seuraaminen on silloin, kun musiikki pysyy setistä toiseen samantyylisenä. Korvat turtuvat ja ennen pitkää mikään ei enää tunnu miltään.
Viides ja kuudes päivä kuluvaa kuuta vietetty toinen Telakka Jazz -tapahtuma marssitti lavalle peräti seitsemän kokoonpanoa. Määrä oli minun makuuni turhan suuri, mutta melkoisen paljon pelastui sillä, että musiikillinen maisema vaihtui setistä toiseen hyvinkin paljon ja myös se oli hyvä asia, että osa keikoista oli mukavan kompakteja pituudeltaan. Tätä ei nyt pidä käsittää väärin. Mitä tahansa tapahtuman yhtyeistä olisin omalla keikallaan kuunnellut mielelläni paljon pitempäänkin, mutta tällaisessa tapahtumassa lyhyt setti siellä täällä on siunattu asia.

Perjantaina Telakan lavalle astelivat seuraavat kokoonpanot: Matti Bye & Laura Naukkarinen & Linda Fredriksson, Jone Takamäki & Lauri Hyvärinen & Janne Tuomi ja Black Motor. Lauantaina olivat vuorossa Hot Heros feat. Kielo Kärkkäinen, Eero Savela & Affe Forsman, Motström ja Samanna. Molempina iltoina roudaustaukojen musiikista vastasi DJ Matti Nives mainiosti valituilla levyillä.



Perjantain osalta voi todeta, että musiikin tuottama nautinto nousi koko illan ajan. Bye & Naukkarinen & Fredriksson aloitti erinomaisen tasapainoisella ja tyynesti vellovalla setillä, jossa, kenties hiukan yllättävästikin, Naukkarisen soittamat elektroniset vempeleet veivät allekirjoittaneen päähuomion. Erityisen hauska oli Naukkarisen soittama antenniton theremin. Trion vapaimmillaankin seesteinen setti oli mannaa korville ja sielulle ja vakaasti askel kerrallaan etenevä musiikki toi mieleen kuvia tähtien välisestä avaruudesta ja valtamerien selkäosien rauhallisen pitkistä mainingeista.





Jone Takamäki ilmoitti Takamäki & Hyvärinen & Tuomi -trion setin aluksi, että kyseessä oli kolmikon ensimmäinen yhteinen soittokerta ja että improvisaatiolla mennään. Epäilemättä tuo ensimmäinen kerta piti paikkansa, mutta, kuten niin usein kokeneiden jazzmuusikoiden kyseessä ollen, eipä sitä kyllä lopputuloksesta huomannut ja yhtä hyvin setin musiikki olisi mennyt, ainakin minulle, sävelletystäkin materiaalista. Kuin edellistä kolmikkoa kompaten, aloitti myös illan toinen trio osuutensa erittäin rauhallisella johdannolla, joka kuitenkin ennen setin puoltaväliä ryöstäytyi valloilleen ja sitten saivat melkoista kyytiä niin saksofoni kuin rummut ja kitarakin. Loppu olikin sitten yhtä purkautuvaa tulivuorta ukkosmyrskyn ja maanjäristyksen välissä.






Edellä mainitut setit olivat komeita ihan itsessäänkin ja eritoten johdantona illan, ja itse asiassa koko festivaalin, komeimpaan settiin. Ne jotka aikaisemmin ovat näitä jorinoitani tavailleet, tietävät että Black Motor, Simo Laihonen rummut, Ville Rauhala kontrabasso ja Tane Kannisto saksofonit ja muut puhaltimet, kuuluu suosikkiyhtyeideni ehdottomaan kärkikastiin. Olen nähnyt yhtyeeltä – sekä tältä että vanhalta kokoonpanolta - melkoisen määrän keikkoja, eikä se ole vielä toistaiseksi kertaakaan tuottanut pettymystä. Jokainen keikka on ollut erilainen ja aina täyttä asiaa. Mikään yllätys ei siis ollut, että taas kerran musta moottori hyrräsi ilman sivuääniä kaikilla sylintereillään. Kolminieluinen runsaudensarvi suolsi ilmoille suorastaan järkyttävän rikkaan musiikillisen kattauksen. Siinä tulivat kerralla niin aamiainen, lounas kuin päivällinenkin ja vielä pari välipalaa kaupan päälle ja kaikki sanalla sanoen herkullista ellei sitten vieläkin herkullisempaa. Sata jänistä!











Toisen Telakka Jazzin toinen päivä alkoi kuumilla sankarirytmeillä, kun Hot Heros, Sami Sippola saksofoni, Ville Rauhala kontrabasso ja Janne Tuomi rummut ja vetopasuuna [sic], tunnelmoi Kielo Kärkkäisen laulaessa itsensä yleisön sydämiin. Materiaaliksi oli valikoitunut rennosti svengaavia kappaleita niin bändin omasta laulukirjasta kuin sävellainastostakin. Hot Heros on hieno ja taitava yhtye, mutta tällä kertaa, luonnollisesti, nousi erityisesti esiin Kielon rikas ja vivahteita pursuava vokalisointi. Tunnelmointia parhaasta päästä.









Seuraavaksi seurasi sitten jotain aivan muuta, kuten eräs tietty brittiläinen herraryhmä tapasi aikoinaan lausua. Trumpetisti Eero Savela ja rumpali Affe Forsman tunnelmoivat ja vähän rymistelivätkin setissään erinomaisen komeasti ja vaikuttavasti. Eeron puhdas ja hienovarainen soitto liittyi oudon saumattomasti Affen välillä melkoisen hurjaankin rytmityöskentelyyn. Näin kirjoituksen muodossa trumpetti ja rummut eivät kenties kuulosta taivaassa solmitulta liitolta, mutta Telakan lavalla homma toimi sataprosenttisesti. Tunnelmasta toiseen mentiin taidolla ja tunteella ja lopputulos oli yksinkertaisesti huima. Sitä paitsi, nyt olen kuullut myös puolen neliön pleksilevyllä soitetun soolon, oletko sinä?






Lauantain kolmas kokoonpano vaihtui loppumetreillä, kun puhallinsoittimia soittanut Harri Sjöström ja vibrafonisti Emilio Gordoa saivat lavalle seurakseen rumpali Janne Tuomen, Motströmin vakijäsenen, basisti Teppo Hauta-ahon jouduttua sairastumisen johdosta jättämään kekkerit väliin. Vastavirtaan siis mentiin varamiehisenä, mutta ei se tahtia tuntunut haittaavan. Motström oli festivaalin selkeimmin vapaalla vaihteella etenevä yhtye ja musiikki rikkoi ja rusensi kaikki rajat, jos nyt alkuunkaan niitä tunnusti. Soitinvalikoima oli värikäs, aina tyhjistä juomatölkeistä lähtien ja kuten edellä kirjoitetusta voi arvata, myös äänimaisema täynnä mitä yllättävimpiä outoiluja. Mielenkiintoa ei joutunut pakolla pitämään yllä, vaan hetkessä laidasta toiseen loikkaava sävelkudos kietoi kuuntelijan tiiviisti verkkoonsa hullunhauskoilla silmukoillaan.





Festivaalin pisti pakettiin Samanna, jonka hassuja peitsamolaisia pikku lauluja sisällään pitänyt setti olisi kenties sopinut paremmin johonkin toiseen yhteyteen. Sinällään ihan mainio kokoonpano oli mahdottoman edessä. Käsittääkseni melkoista suosiota nauttiva kvartetti oli varmaankin tarkoitettu keventäväksi lopuksi hienolle tapahtumalle, mutta ainakin itselleni Samannan setti muodostui valitettavasti jonkin asteiseksi antikliimaksiksi.






Kaikkinensa hieno festivaali ja yllättävänkin hyvin tuon kaksi iltaa jaksoi istua, mikä suurelta osin varmaan johtui kiitettävän monipuolisesta musiikista. Eikun vuoden päästä uusiksi! Keikan kuvista tämän jutun yhteydessä vain osa. Kaikki kuvat, ja suurempina: perjantai täällä ja lauantai täällä. Kiitos kaikille esiintyjille ja Janneille Tuomi ja Laurila järjestämisestä ja koko Telakan väelle, erityisesti Janne Tiikkaiselle miksauksesta.

Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com