torstai 20. syyskuuta 2018

Jo' Buddy One Man Band ja Dr. Feelgood Klubilla 13.9.2018

Uudet ja entistä sävähdyttämämmät kokemukset ovat tänä päivänä SE juttu, oli kyse sitten matkustamisesta, ruoasta tai vaikkapa monista eri kulttuurin muodoista. Pääasia tuntuu olevan, että aina pitää saada lisää, enemmän, värikkäämpää. Tämä on tietysti osittain ihmisen perusluonteeseenkin kirjoitettua. Eihän edistystä sen kummemmin yksilön kuin yhteiskunnallisellakaan tasolla muuten tapahtuisi, mutta kyllä tällaisessa suhtautumisessa elämiseen ja kokemuksiin on myös markkinamiehillä sormensa pelissä. Monesti ihmiselle olisi hyväksi hetki miettiä, että onko kaikki uusi aivan välttämätöntä, vai voisiko joskus olla tyytyväinen ihan siihen vanhaan ja koeteltuun. Kannattaisi ehkä katsoa välillä sivuilleen ja taaksekin ja huomata, että jotkut asiat on aikaisemmin osattu ja osataan nytkin aivan riittävän hyvin ja antaa itselleen lupa nauttia uusien kokemusten lisäksi myös jostain tutusta ja hyväksi havaitusta. Pyörä toimii edelleenkin.

Tällaisia mietteitä kirvoitti viikko sitten Klubilla järjestetty musiikillinen illanvietto, jossa paikalle saapuneita yleisön edustajia viihdyttivät Jo' Buddy One Man Band ja Dr. Feelgood. Kummankaan esiintyjän musiikki ei todellakaan ole eilen keksittyä, mutta perhanan hyvin se vaan toimii ja on vuonna 2018 edelleen erittäin relevanttia.

Illan aloitti Jo' Buddy, Suomussalmen lahja suomalaiselle juurimusiikille. Tällä kertaa ihan itsekseen esiintynyt Jo' groovasi niin kuin vain hän osaa yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella. Musiikissa oli riittävästi särmää ja se rullasi ja rollasi juurevasti. Kitara, laulu ja rytmiboksi muodostivat rootsin pyhän kolmiyhteisyyden. Setti koostui sekä miehen vanhemmasta että uudemmasta tuotannosta ja kaikki oli ennallaan, mikä on tässä tapauksessa tietysti aivan pirun hienoa. Mukavaa oli, että myös yleisö, josta suurimmalle osalle Jo' oli varmaankin tuntematon entuudestaan, selkeästi otti miehen musiikin avoimesti ja sydämellä vastaan ja viimeisenä soinut Elevator Boogie aiheutti jopa pienoista villiintymistä. Näin se hyvä sanoma leviää, mainio keikka.

Dr. Feelgoodin tuntevat tietysti ”kaikki”. Tämä jo vuonna 1971 perustettu rytmibluus/rokkenroll -yhtye jatkaa vahvan ja viihdyttävän musiikkinsa lähettiläänä vuodesta toiseen ympäri maailmaa, eikä ole harvinainen vieras Suomessakaan. Jäsenet ovat vuosien vieriessä vaihtuneet, mutta bändin musiikki ei ja tässäkin tapauksessa pysähtyneisyys osoittautuu siunaukseksi. Klubin lavalle nousivat Robert Kane laulu ja huuliharppu, Steve Walwyn kitara, P.H. Mitchell basso ja Kevin Morris rummut. Morris on ollut mukana peräti 80-luvun puolivälistä ja Kane yhtyeen tuoreimpana jäsenenä hänkin jo lähes kaksikymmentä vuotta. Dr. Feelgoodin musiikki on sitä kaikkein yksinkertaisinta rytmimusiikkia, mutta sen hyvin soittaminen ei ole lainkaan helppoa ja yksinkertaista. Musiikille täytyy antaa sielu ja sen nämä vanhat herrat todellakin osaavat. Bändin keikka oli oiva osoitus asialleen omistautumisesta ja se näkyi ja tuntui sekä lavalla että yleisön joukossa. Setissä soivat sekä vanhat Dr. Feelgood-standardit että rokkenrollin klassikot ja homma toimi kympin arvoisesti.

Joskus ja monestikin sitä haluaa kuunnella esimerkiksi vapaata jazzia tai vaikkapa Luigi Cherubinin huikeata Requiemia ja vaikka mitä uutta ja vanhaa musiikkia, mutta kyllä välillä kaikista turhista koristeluista riisuttu rokki ja muu juurimusiikki, varsinkin elävänä, on parasta ravintoa ihmisen sielulle.

Kiitokset esiintyjille, Pevelle totutun korkeatasoisesta miksauksesta ja koko Klubin mainiolle porukalle. Valomies ei muita värejä kuin punaisen tällä kertaa paletistaan löytänyt, mutta tultiinhan silläkin toimeen.

Blogissa vain osa illan valokuvista. Kaikki kuvat löytyvät TÄÄLTÄ.




















Teksti ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

tiistai 11. syyskuuta 2018

Billy T Band Down Home Kivessä 6.9.2018

Ihmisen, kuten kaikkien muidenkin eliöiden, elämä jaksottuu erilaisiin vaiheisiin. Suomessa yksi jokaisen elämään vaikuttava rytmi muodostuu vuodenajoista. Historiallisesti ihmissuvun taipaleeseen sisältyvät erilaisten mineraalien ja metallien mukaan nimetyt kaudet. Tällä hetkellä olemme juuri jättäneet taaksemme kesän ja sen laiskanpulskean ollostelun ja syksy on vihdoinkin saapunut. Pirkanmaalaisille juurimusiikkiharrastajille syksy tarkoittaa muiden ilojen ohella myös Jukka Mäkisen ja Blueslovers ry:n vetämän Down Home Kivi -klubin uuden lukukauden alkua.

Tervetuloa siis tuoreelle ja herkulliselle Kivikaudelle, jonka avasi Kulttuuriravintola Kivessä viime torstaina norjalaisyhdysvaltalainen Billy T Band. Orkesterissa musisoivat William ”Bill” Troiani basso ja laulu, Ian F. Johannessen kitara, Håkon Høye kitara ja taustalaulu ja Henrik Maarud rummut ja taustalaulu. Yhtyeen nokkamies Troiani syntyi New Yorkissa ja muutti Osloon vuonna 1997. Hän on musiikkiuransa aikana soittanut muiden muassa 12 vuotta Eddie Kirklandin kanssa ja Tom Russell Bandissa 10 vuotta. Näiden lisäksi Troiani on tehnyt yhteistyötä esimerkiksi Lightnin' Hopkinsin ja Nanci Griffithin kanssa. Yhtyeen norjalaisjäsenet ovat hekin kouliintuneita juurimuusikoita ja Billy T Bandin pitkään jatkunut olemassaolo kuuluu selkeästi yhtyeen saumattomassa ja tiukassa yhteissoitossa.

Kvartetin, perinteisesti kahteen settiin jaettu, runsaan puolitoista tuntia kestänyt keikka piti sisällään varsin monipuolisen kattauksen bluesia, rokkenrollia, kantria, soulia ja muutaman genren rajoillakin kiikkuvan kappaleen. Omien kappaleidensa, lähinnä Troianin ja Høyen käsialaa, lisäksi bändin keikkarepertuaariin kuului virkistävän omaperäisesti valittuja lainakappaleita, joista eritoten ensimmäisen setin lopuksi kuultu Johnny Hortonin I'm Coming Home jäi mieleen vetona, joka pisti jäykimmätkin bluesänkyrät svengailemaan, no ainakin päänsisäisesti. Kappale oli kitaristien juhlaa ja varsinkin Johannessenin revitykset olivat kertakaikkisen riemukkaita.

Nelikon jokainen jäsen hoiti tonttinsa moitteettomasti ja kuten jo aiemmin mainitsin, myös bändinä homma toimi erittäin, erittäin hyvin. Soitto kulki luonnikkaasti, oli kyse sitten keskitempoisesta groovailusta tai railakkaasta rokkenrollista ja kun vielä ohjelmistokin oli ajatuksella koottu, niin mikäs siinä oli nautiskellessa Kiven salin täyttäneiden musiikin rakastajien keskellä. Keikan jälkeen kuulin monelta taholta kommentteja tyyliin, ”helvetin kova bändi” ja ”olipa tosi kivaa” ja eipä tässä muuta voi yhtyä näihin mielipiteisiin, mainio aloitus uudelle Kivikaudelle!

Videot:






Tusen takk Bill,  Håkon, Ian og Henrik! Kiitokset myös Savisaaren Simolle huippumiksauksesta, Jukalle ja Bluesinrakastajille järjestämisestä ja Kiven iskurityöläisille huollosta ja huolenpidosta.

Seuraavan kerran kokoonnutaan Kivikauden merkeissä torstaina 27.9. ja silloin onkin luvassa jotain aivan muuta. Greta, Stella ja Sunniva Bondesson eli maailman paras tyttöbändi Baskery suoraan Vittulajänkältä, näin minulle ainakin kerrottiin, tulee ja räjäyttää Kiven. Tosin bändi toimii nykyään Los Angelesista käsin ja on esiintynyt muiden muassa Brian Setzerin ja Robbie Williamsin kanssa samoilla areenoilla. Luvassa on mud-countrya, banjo-punkia ja vaikka mitä. Jos tämän jätät väliin, olet todellakin neliö. Ilta tullaan takuuvarmasti myymään loppuun nopeasti, joten nyt on parempi toimia vikkelästi, koska ovelta käännyttäminen ja pitkäkestoinen harmittelu ei todellakaan tee terveydellesi hyvää. Ennakkolippuja voi varailla TÄÄLTÄ.

Blogin yhteydessä vain osa valokuvista. Kaikki kuvat TÄÄLLÄ.

Näin joulun taas uhatessa aivan nurkan takana muistutettakoon, että Down Home Kiven historiikkia, ”Bluesia Kiven Sisässä – Down Home Kivi 10 vuotta”, on vielä jäljellä jokunen kappale ja 25 euron nimellisellä korvauksella tämä 50 keikkaa ja lähes kaksisataa valokuvaa sisällään pitävä teos löytää tiensä sinun ja kaverisikin, sukulaisista nyt puhumattakaan, kirjahyllyyn. Kirjaa voi ostaa Down Home Kivi -illoissa Bluesloversien edustajalta. Sitä löytyy myös Kulttuuriravintola Kivestä, Ravintola Telakalta ja Kitarakuusta ja helsinkiläiset voivat tiedustella kirjaa Lasolan Maijulta.








Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Stanley J Zappa & Mikko Innanen Kvartetti Telakalla 23.8.2018

Kesä on loppu ja jos saan sanoa, niin oli jo aikakin. Siunattu syksy on täällä ja sen myötä allekirjoittaneen klubikausi hyrähtelee pikkuhiljaa käyntiin. Kauden avasi viime torstaina Telakalla vapaan jazzin merkeissä kokoonpano, joka saattoi olla kertaluonteinen, vaikka toivoisinkin sitä uudemmankin kerran pääseväni kuulemaan. Saksofoneja ja muita puhaltimia käskyttivät Kanadasta Suomeen poikennut Stanley Jason Zappa ja Mikko Innanen, rumpusetistä ja kehärummuista tunnelmia taikoi Simo Laihonen ja keikan toisen setin loppupuolella mukaan kerkesi vielä aina kiireinen bassovelho Ville Rauhalakin.

Soundcheckissä kolmikko Zappa-Innanen-Laihonen funkkasi kiitettävän tiukasti ja nosti sillä odotukset itse keikan suhteen varsin korkealle ja vaikka Stanley lupasi trion vetävän saman kappaleen uudestaan keikan aikana, niin lupaukseksihan se tietysti jäi. Ei ole muusikoihin luottamista. 

Huumori sikseen ja itse asiaan. Paitsi että kaverusten musiikista löytyi kaiken muun ohella paljon myös huumoria, mitä jonkin oudon väärinkäsityksen vuoksi ei yleensä liitetä läheisesti vapaaseen tai muuhunkaan jazziin. Ensimmäinen, vajaa nelikymmenminuuttinen setti mentiin pääasiassa varsin mietiskelevissä tunnelmissa ja yhdeksi kohokohdaksi muodostui Simon erittäin herkästi svengannut soolo-osuus, jossa varsinkin miehen kehärumpujen soitto oli herkullistakin herkullisempaa liitelevässä keveydessään ja rytmillisessä oivaltavuudessaan. Myös esimerkiksi Stanleyn ja Mikon yhteistyö sopraano- ja baritonifoneilla oli freejazzia parhaimmillaan. Saksofonit keskustelivat niin älykkäästi ja sellaisella pieteetillä, että sitä on sanoin hyvin vaikea kuvata. Monet filmiharrastajat puhuvat elämää suuremmista elokuvista ja jos jotain elämää suurempaa voisi yleensä olla olemassa, niin free parhaimmillaan, kuten torstaina Telakalla, sitä ehdottomasti olisi. Vähintäänkin se on elämän kokoista ja sekin on jo aika paljon.

Keikan toinen, tunnin mittainen setti pyörähti käyntiin varsin samankaltaisissa tunnelmissa kuin ensimmäinen. Stanleyn ja Mikon soitinvalikoima oli kohtuullisen laaja ja jo mainittujen sopraano- ja baritonifonien lisäksi kuultiin ainakin Stanleyn tenorisaksofonia ja bassoklarinettia ja Mikon toimesta lukuisia erilaisia pillejä ja huiluja. Puhaltajat soittivat sekä sooloja että duettoja ja yltyivätpä he välillä suoranaisiin tuuttausturnajaisiinkin ja niissä taistoissa ei haarniskoista ollut tietoakaan. Meno väkevöityi välillä kertakaikkisen hurjaksi, eikä armoa sen kummemmin pyydetty kuin annettukaan. Simo pisti settinsä takana myös parastaan ja kaikki häntä kerrankin kuulleet tietävät ettei se todellakaan ole vähän. Rummut elivät ja soivat kuin vain taitajan käsissä voivat soida ja jälleen kerran tuli todettua miten yleensä puhtaasti rytminpitäjäksi mielletyt rummut voivat olla paljon, niin paljon enemmän. Hirmumyrskyn puhallettua itsensä tyhjiin trio palasi shamanistisen aavikkobluesin seesteisiin tunnelmiin Stanleyn klarinetin johtamana ja Simon kehärummut ja Mikon hienovarainen soitto tiivisti tunnelman hiostavan helteiseksi. Musisointi jatkui kiitettävän moni-ilmeisenä ja kun viimeiseksi vartiksi Villekin ehti mukaan, sointi rikastui entisestään. Hieno, hurja ja koskettava keikka, joka tarjosi alusta alkaen ja loppuun asti elävää, hienoa ja vielä hienompaa musiikkia. Sata ja yksi jänistä!



Thank you very very much Stanley for this great music, hope to see you again! Thank you also for the superb poster. Kiitokset mahtavasta illasta myös Simolle, Mikolle ja Villelle. Jannelle miksauksesta ja koko Telakan porukalle niin ikään iso käsi.

Syksy on korkattu komeasti ja ensi viikolla myös Jukka Mäkisen ja Blueslovers ry:n Down Home Kivi aloittaa syyslukukautensa. Torstaina 6.9. Kulttuuriravintola Kiven lauteet ottaa haltuunsa yhdysvaltalaisnorjalainen Billy T. Band, joka on aiemmin Tampereella säestänyt ansiokkaasti Junior Watsonia Tampere-talossa vuonna 2015. Luvassa tiukkaa tukistusta ja rytmien rutistusta. Ovet 20.00 ja showtime n.21.30, be there or be square!

Blogissa vain osa illan kuvista. Kaikki kuvat löytyvät TÄÄLTÄ.












 Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

torstai 24. toukokuuta 2018

Dave Forestfield Duo ja Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset Down Home Kivessä 17.5.2018

Kaikki hyvä tässä elämässä päättyy aikanaan ja viime torstaina oli aika pistää pillit, ja muutkin soittimet, pussiin Down Home Kiven tämän kevätlukukauden osalta. Pirkanmaalaiset musiikin ystävät ovat päässeet todistamaan kymmenessä istunnossa juurevaa meininkiä niin meiltä kuin muualtakin. Seitsemän kotimaista artistia ja yhtyettä ja neljä kansainvälistä kokoonpanoa on pistänyt parastaan Kulttuuriravintola Kiven lavalla ja ilahduttavan moni illoista on ollut loppuunmyyty ja jotkut jopa etukäteen. Hieno kevät on siis takana ja hienot olivat myös kauden viimeiset pippalot.

Toista kertaa tänä keväänä Kivessä vietettiin kahden kokoonpanon iltaa ja kuten Paavo Pesosen ja Saxman Syrjäsen yhtyeenkin kohdalla tarjolla oli kaksi aivan erilaista musiikkiaktia. Illan avasi Dave Forestfield Duo, jossa musisoivat Tatu Metsäpelto kitara ja laulu ja Jere Venäläinen piano. Esitetyt kappaleet olivat valtaosin peräisin Daven sävel- ja lyriikkakynästä ja liikkuivat sujuvasti akselilla blues-country-gospel-folk. Daven musiikki on sananmukaisesti juurimusiikkia. Tyylikkäästi perusasioihin keskittyvät sävellykset todistavat perinteen vahvasta hallinnasta, eikä Dave teksteissäänkään ole lähtenyt turhaan aidan yli potkimiseen, vaan joka laulusta löytyy se ytimekäs pieni tarina, joka on niin olennaista tällaisessa musiikissa. Sekä Dave että Jere soittivat erinomaisesti ja erityisesti pidin, jälleen kerran, Daven laulusta. Miehellä on oivallisen juureva ääni ja hän käyttää sitä ihastuttavan vähäeleisesti. Melodia kuuluu ja fraseeraukset ovat just eikä melkein. Erittäin mieluusti olisin kuullut Davea kokonaisen bändin – ja sen tuottaman tukevamman soundin - kanssa, mutta hyvä näinkin, vaikka keikan ainoa pieni miinus merkittiinkin parivaljakon yhteissoundiin. Ajoittain piano peitti kitaran alleen ja pari kertaa laulukin sekoittui hieman instrumenttien ääniin. Tämä saattoi tietysti johtua myös allekirjoittaneen paikasta. Niin tai näin, oli tosi hienoa päästä taas nauttimaan itäsuomalaista juurimehua makeimmillaan, erinomainen setti.

Ja sitten jotain aivan muuta, kuten eräässä takavuosien huumoripitoisessa brittisekoilussa oli tapana sanoa. Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset on yhtye, johon sekosin jo vuosia sitten ja melkoista kihelmöintiä aiheutti tieto siitä, että tämä omaperäisistä omaperäisin ryhmä rämä päättäisi esiintymisellään Down Home Kiven kevätlukukauden. Yhtyeessä musisoivat Kivessä Pekka ”Faarao” Pirttikangas kitara ja laulu, Konsta Eskelinen Stroh viulu, perkussiot ja taustalaulu, Inari Ruonamaa saksofonit, perkussiot ja taustalaulu, Lassi Piironen vetopasuuna, perkussiot ja taustalaulu, Pentti Dassum basso ja taustalaulu ja Teemu Mäenpää rummut ja taustalaulu.
Kuten Dave, myös Faarao on kotoisin itäisestä osasta kotomaatamme, mutta siihen yhtäläisyydet näiden kahden välillä sitten loppuvatkin. Nubialaisten musiikissa kohtaavat sulassa sovussa ja räimeessä suurin piirtein kaikki mahdollinen, mitä maapallolla on tähän mennessä rytmimusiikin alalla saatu aikaan ja mikä ihmeellisintä, yhtye saa kaiken toimimaan aivan perhanan komeasti, oli kysymys sitten minkälaisesta ristisiitoksesta tahansa. Blues, soul, kantri, progressiivinen rock, punk, suomalainen kupletti, kletzmer, jamitävielä, yhdessä ja erikseen. You name it - they have it!
Mietin ennen keikkaa, että mitenkä mahtaa Kiven yleisö ottaa vastaan yhtyeen, jonka lähestymiskulma juurimusiikkiin on aivan uutta Down Home Kiven historiassa ja kieltämättä olin myös hiukkasen huolissani. Jo ensimmäisen kappaleen jälkeen huoleni oli poispyyhkäisty, sillä Faarao kumppaneineen iski heti alkuun sellaisen kierrepallon, että yleisö oli totaalisen myyty yhtyeen musiikin edessä. Faaraon viistot tekstit upposivat ihmisiin vastustamattomasti ja bändin tiukkuus ja mielikuvitusta pursuava musiikki sinetöi homman lopullisesti. Alla muutamia lainauksia keikan jälkeisestä sähköpostikeskustelusta:

”...mikä sekoitus kaikkea maanisesta jurnutuksesta kletzmeriin”

”...mut musta oli yks parhaista bändeistä, mitä olen Kivessä nähnyt ja kuullut”

”...kevätkauden ehdottomasti paras paras bändi...vakiokävijät sanoivat, että lisää tällaista”

”Harvoin olen kuullut mitään bändiä, jossa vaikutteet ovat niin laaja-alaisia ja yhdistyvät niin hienosti todella toimivaksi synteesiksi. ”

”...oli aivan järjettömän kova bändi bändi”

MOT.



Videot:










Iso käsi ja kumarrus Tatu, Jere, Pekka, Konsta, Inari, Lassi, Pentti ja Teemu. Kiitokset illasta ja koko keväästä myös Jukka Mäkiselle ja Blueslovers ry:lle järjestämisestä, Simo Savisaarelle miksauksesta ja Heidille ja Lasselle ja koko Kiven ihanalle porukalle huollosta ja huolenpidosta, syyskuussa nähdään, hyvää kesää!

Blogissa vain osa illan valokuvista, kaikki kuvat TÄÄLLÄ (DFD) ja TÄÄLLÄ (FP&KN).

Dave Forestfield Duo






Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset








Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com