Big Feet & LaLa Down Home Kivessä 21.2.2019

Tuttu on turvallista sanoivat jo muinaiset Cro-Magnonin ihmiset ja katsokaapa vain miten heille sitten kävi. Oikeassahan nämä serkkumme tietysti olivat ja itsekukin meistä jumittuu elämänsä aikana enemmän tai vähemmän seilaamaan tuttuja uomia. Yllätykset ja uudet jutut ovat hankalia sikäli, että vaikka ne voivat olla positiivisiakin, myös negatiivisten kokemusten peikko vaanii aina nurkan takana ja se pelottaa. Mutta jos aina vain tyytyy samaan hyväksi- tai ainakin turvalliseksi koettuun, kehitys pysähtyy ja pysähtynyt saattaa alkaa vieriä taaksepäinkin ja minä en ainakaan cromagnonia osaa.

Down Home Kivi on reilusti yli kymmenvuotias. Vuonna 2006 Jukka Mäkisen perustama bluesklubi on vuosien varrella tarjonnut kymmeniä ja taas kymmeniä toinen toistaan hienompia iltoja juurimusiikkia rakastaville, lähinnä pirkanmaalaisille, musiikin kuluttajille. Olemme saaneet nauttia juurevasta musiikista monelta kantilta ajateltuna ja viime torstaina tähän genrejen iloiseen holipompeliin liitettiin sitten "blues 'n' pop". Näin Down Home Kivi askelsi taas kerran ulos tutulta ja turvalliselta - ja ehkäpä tylsältäkin - polulta ja lunasti jälleen paikkansa Suomen johtavana bluesklubina.

Big Feet & LaLa, Marjo Leinonen laulu, Jukka Orma kitarat ja taustalaulu, Mikko Murtomaa basso ja taustalaulu ja Sami Vettenranta rummut, suoritti siis viikko sitten debyyttinsä Kulttuuriravintola Kivessä. Kun keikka oli jo ennakolta loppuunmyyty ja lavalle nousemassa Jemma-palkittu artisti, niin odotukset illan osalta olivat varsin korkealla ja yllätys yllätys, odotukset täyttyivät runsain mitoin. Vaikka bändi itse kuvaakin musiikkiaan bluesin lisäksi popiksi, niin ennemminkin kyllä puhuisin bluesista ja rockista. Siinä on tietysti se ongelma, että bluesrock on perinteisesti aivan jotain muuta kuin Isojalkalalaan musiikki, joten olkoon nyt sitten vaikka tuo blues 'n' pop, vaikka tämän nelikon särmää ei ole ainakaan tähän päivään mennessä poppiksen parista tavattu rytmimusiikin historian aikana.

Kvartetin keikka oli täyttä asiaa alusta loppuun asti ja tällaista vauhdinpitoa ei liene Down Home Kiven tilaisuuksissa ennen nähty. Eritoten Orman työskentely lavalla, ja aika monta kertaa lavan ulkopuolellakin, oli suorastaan hengästyttävää seurattavaa. Miehellä tuntui virtaavan suonissaan elohopeaa ja hänen antaumuksensa oli sanalla sanoen hurjaa. Tämä energisyys toistui myös hänen soitossaan ja kertakaikkisen hämmästyttävää oli miehen kyky liittää yhteen huima kitarointi ja välillä suorastaan raivokas esiintyminen. Sanattomaksi vetää.

Leinonen oli oma itsensä. Hän on ennen muuta syvällinen tulkitsija ja se tuli harvinaisen selväksi tälläkin keikalla. Oli kyse sitten Ground Woman Homesick Bluesin kaltaisesta menopalasta tai That's Why I'm Cryin' -kappaleen tuskaisesta tunnelmoinnista, Leinonen laittoi itsensä likoon sataprosenttisesti ja se todellakin kuului lopputuloksesta. Ei epäröintiä, ei hienostelua, eikä pisaraakaan teeskentelyä vaan tunnetta, tunnetta ja vielä kerran puhdasta raakaa tunnetta. Sanattomaksi vetää.

Murtomaan ja Vettenrannan huoleksi jäi homman pitäminen kasassa ja kasassahan se pysyi. Rimaa ei edes hipaistu ja molemmat miehet hoitivat oman tonttinsa kiitettävin arvosanoin.Tiukkuus ja tekniikka - checked, groove - checked, esiintyminen - checked. Suomesta löytyy muutama basisti-rumpali -pari, joilla homma toimii täysien pisteiden arvoisesti ja omalle listalleni näistä taitureista ilmestyi viime torstaina uusi merkintä. Sanattomaksi vetää.

Hemmetin hieno bändi ja keikka. Vetää sanattomaksi.

Videot:

Ground Woman Homesick Blues

That's Why I'm Cryin'

Virginal Feelin'

Iso käsi Isolle jalalle ja LaLaalle. Kiitokset myös Simo Savisaarelle hienosta miksauksesta, Jukalle ja Blueslovers ry:lle järjestämisestä ja tietenkin Heidille ja Lasselle ja muulle Kiven upealle porukalle huollosta ja huolenpidosta.

Blogissa vain osa illan kuvista (28 kpl). Kaikki kuvat TÄÄLLÄ.

Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

Robbie Hill Band Down Home Kivessä 7.2.2019

Suomessa on keskusteltu ja riidelty maahanmuutosta kuluvalla vuosisadalla enemmän kuin tarpeeksi. Jotkut piirit tuntuvat suorastaan pelkäävän ei-suomalaisia kulttuurivaikutteita ja haluaisivat käpertyä peräkammariin peiton alle silmät ja korvat ummistaen. Hölmöläisten puuhaa, tietenkin. Musiikki ei ole koskaan tunnustanut valtiollisia rajoja ja hyvä niin. Myös maahanmuutto on musiikin parissa yleistä ja normaalia ja tuttua toimintaa jo vuosisatojen takaa.

Blues ei ole suomalaista musiikkia. Robbie Hill ei ole suomalainen. Tampereen perusti Ruotsin kuningas. Kun näistä kolmesta tekijästä rakennetaan yhtälö, lopputulokseksi saadaan Down Home Kiven kevätlukukauden toinen istunto. Vuonna 2012 Suomen kamaralle reppu selässä ja kitara kainalossa astunut skotlantilainen Hill on muutamassa vuodessa vakuuttanut täkäläiset bluespiirit ja kotiutunut itsekin ilmeisen hyvin ja näin todistanut omalta osaltaan, että maahanmuutto on hyvä juttu ja hyödyttää molempia osapuolia, MOT.

Kitarasta ja vokaaleista huolen pitäneen Hillin kanssa Kulttuuriravintola Kiven lavan ottivat haltuunsa viime torstaina basisti Matti Vallius ja rumpali Tatu Pärssinen. Vallius on allekirjoittaneelle tuttu useistakin yhteyksistä, muun muassa Erja Lyytisen yhtyeestä ja mainiosta Mustat Silmät -orkesterista. Pärssinen puolestaan oli aivan uusi tuttavuus.

Huolimatta keikkaa vaivanneista useista teknisistä vaikeuksista - katkennut kitarankieli, levottomat jalat -syndroomasta kärsineet rummut ja oikutteleva bassovahvistin - Robbie Hill Bandin keikka oli erinomainen osoitus nykybluesin elinvoimaisuudesta ja monipuolisuudesta. Trion kaksi settiä sisälsivät niin klassista hidasta ja keskitempoista bluesia kuin vauhdikasta rollaustakin ja varsinkin Robbien omat kappaleet laajensivat näköaloja myös esimerkiksi kosmisen soulin ja jazzinkin suuntaan. Yhtyeen ennakkoluulottomuudesta parhaana esimerkkinä toimi hieno ja hauska versio Joseph Kosman laajasti varioidusta klassikosta Les Feuilles Mortes eli Autumn Leaves eli Kuolleet lehdet.

Robbie Hill Band on nimensä mukaisesti ennen muuta Hillin yhtye, mutta vaikka mies onkin armoitettu kitaristi ja varsin pätevä laulajanakin, ei rytmiryhmän vaikutusta lopputulokseen voi suinkaan liikaa korostaa. Valliuksen hienovaraisen vähäeleinen basson soitto on tulvillaan svengiä ja valovuosien päässä perusjumputuksesta. Miehen upea soolo toisen setin alkupuolella soitetussa Superstition-kappaleessa oli mannaa taivaasta. Myös Pärssisen työskentely rumpujen takana jätti erittäin positiivisen muistijäljen. Paukutus loisti poissaolollaan ja rytmi rullasi, eli ja hengitti.

Mitä sitten tulee Hilliin itseensä, niin hänen kohdallaan tuli ihan itsestään mieleen erään paikallisen pikkuyhtyeen vuosikymmeniä sitten runoilema "nyt tiedän miten kitara laitetaan soimaan". Suomessa on monta mainiota kitaristia bluesinkin saralla ja Robbie Hill kuuluu ehdottomasti tähän porukkaan. Hänen erittäin moni-ilmeinen instrumenttinsa käyttö oli puhdasta nautintoa ja hurmasi vastustamattomasti pirkanmaalaiset bluesin rakastajat. Kun tähän lisää vielä miehen oivallisen vokalisoinnin ja joviaalin olemuksen, ei enempää voisi toivoa.

Robbie Hill Band + Down Home Kivi = Sata jänistä.

Kiitos ja kumarrus Robbie, Masa ja Tatu. Iso käsi myös Simo Savisaarelle ykkösluokan miksauksesta, Jukka Mäkiselle ja Blueslovers ry:lle järjestämisestä ja Heidille ja Lasselle ja koko Kiven mahtavalle porukalle huollosta ja huolenpidosta.

Ensi torstaina (21.2.) rappaukset rapisevat ja musiikki raikaa taas Down Home Kiven illanistujaisissa, kun Kiven lavalle kapuaa kvartetti nimeltä Big Feet & LaLa Marjo Leinosen ja Jukka Orman johdolla. Luvassa on jotain aivan muuta ja tupa satavarmasti täysi, joten ennakkolippu kannattaa varata viimeistään nyt. Ovelta käännyttäminen tuo surun puseroon, mark my words!

Blogissa vain osa illan kuvista. Kaikki kuvat TÄÄLLÄ.

Teksti ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

Joshua James & Evan Coulombe & Mika Kuokkanen Klubilla 1.2.2019

Olen ottanut tavakseni, mennessäni itselleni uuden artistin tai yhtyeen keikalle, olla kuuntelematta esiintyjän musiikkia etukäteen. Tämä siitä syystä, että levytetty materiaali usein poikkeaa suurestikin livetilanteessa kuullusta, enkä halua näin asettaa vääriä ennakkoasenteita.

Tämä käytäntö osoittautui, tosin käänteisesti, varsin hyväksi viime perjantaina, kun Klubilla esiintyi amerikkalainen Joshua James maanmiehensä Evan Coulomben ja Mika Kuokkasen tukemina. Kuuntelin kotona muutaman kappaleen Jamesin uusimmalta albumilta ja ennakkoasenne oli luotu. Jamesin sinänsä hienossa ja tyylikkäässä musisoinnissa paistoi vahvasti läpi Paul Simonin ja Art Garfunkelin melodisen vähäeleinen tarinankerronta ja vaikka pidinkin miehen lauluista, eivät ne kovinkaan omaperäisiltä kuulostaneet. Yksi hyvä amerikkalainen singer/songwriter lisää pitkään letkaan.

Osittain tosin ennakkoasenteeni osui oikeaan. Joshua James osoittautui hyväksi amerikkalaiseksi laulaja/lauluntekijäksi, mutta muuten ennustukseni menikin sitten lahjakkaasti pieleen. Jos ennakkoon kuuntelemissani kappaleissa ei turhan paljon dynamiikkaa ollutkaan, niin ainakin tällä keikalla sitä riitti yllin kyllin. Ensinnäkin Jamesin itsensä kitarointi ja laulu oli huomattavasti elävämpää ja rohkeampaa kuin levyllä. Mies tuntui elävän musiikissaan jokaisella solullaan ja myös näytti sen peittelemättä ja Simonista ja Garfunkelista ei kuulunut pihaustakaan. Laakson pohjalta vuoren huipulle ja takaisin kirmattiin sellaisella intensiteetillä, että siinä meinasi henki loppua katsomonkin puolella. Laulujen tarinat menivät siinä hurmiossa totaalisesti ohi, mutta niihinhän voi nyt tutustua rauhassa jälkikäteen levytetyltä materiaalilta. Sellainen kutina allekirjoittaneella on, etteivät ne ole sitä kaikkein yksinkertaisinta diibadaabaa.

Evan Coulomben sähkökitara oli toinen tekijä, joka sai musiikin palamaan niin voimakkaalla liekillä. Se toi huimasti syvyyttä kappaleisiin ja oli mainio vasta- ja aisapari Jamesin akustiselle kitaralle. Ilman Coulomben soittoa keikka ei olisi yltänyt lähellekään nyt saavutettua tasoa.

Mika Kuokkanen siis täydensi trion, mutta valitettavasti hän jättäytyi roolijaossa selkeästi taka-alalle. Mika on erittäin hyvä niin kitaristina kuin laulajanakin, mutta Klubilla amerikkalaisvieraat, James erityisesti, olivat selkeästi valokeilassa. Toki James lienee tästä kolmikosta se tunnetuin maailmalla, mutta oikein mielelläni olisin kuunnellut Mikaakin hieman suuremmassa roolissa.

Encoreineen runsaan tunnin pituinen setti oli varsin nautittava kokemus, miksaus ja valot olivat kohdallaan ja yleisöäkin oli yllättävän runsaasti. Kiitos esiintyjille ja Klubin mainiolle porukalle.

Blogissa vain osa illan kuvista. Kaikki kuvat TÄÄLLÄ.

Teksti ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com