Dr. Helander & Third Ward Leijassa 21.1.2019

Muddy Waters on epäilemättä yksi bluesmusiikin tunnetuimmista hahmoista. Hänen säveltämiään ja tunnetuksi tekemiään lauluja esitetään edelleen hyvin runsaasti ympäri maailmaa keikoilla ja konserteissa ja tässä on pieni, eikä aina niin pienikään, ongelma. Taiteen kentällä ei tietenkään pidä minkään olla niin pyhää, ettei siihen saisi lainkaan koskea tai harrastaa variointia, mutta joidenkin juttujen kohdalla olisi kuitenkin hyvä pitää jalat maassa vaikka henki taivaita tavoittelisikin. Maailmasta ei löydy pilvin pimein muusikoita joiden taidot ja uskottavuus yltää niin korkealle, että olisi syytä tarttua Muddy Watersin musiikkiin ja vielä vähemmän heitä löytyy tietysti Suomesta. Olen kuullut keikoilla aivan liian monta niin vapisevaa vetoa esimerkiksi Hoochie Coochie Manista, että päällimmäiseksi tunteeksi on noussut syvä myötähäpeä. Itsekritiikki on hyvä asia ja sitä pitäisi kuunnella herkällä korvalla.

Tällaisia ajatuksia heräsi allekirjoittaneen mielessä tiistaina Ylöjärven pääkirjasto Leijassa, kun seitsemännen Roots Winter -tapahtuman esiintyjäksi saatu Dr. Helander & Third Ward, Ilkka Helander kitara ja laulu, Esa Kuloniemi basso ja laulu ja Leevi Leppänen rummut, aloitti keikkansa kirjaston monitoimisalissa. Ensimmäinen kappale oli Muddy Watersin My Home is in the Delta ja Ilkka esitti sen soolona vain kitaransa säestyksellä ja tämän esityksen olisin suonut kaikkien wannabe-Muddyjen kuulevan. Näin se pitää tehdä. Ilkka on yksi niistä harvoista suomalaisista, joiden taito, kokemus ja musiikin sisäistäminen on sillä tasolla, että Watersin kappaleesta saattoi nauttia täysin sydämin ilman minkäänlaista varpaisiin tujottelua.

Sama korkea taso ja hieno tunnelma leimasi koko keikkaa. Trio soitti salin täyttäneelle yleisölle kaksi täyspitkää settiä ja ihmiset saivat nautiskella niin bändin mainioista originaalilauluista kuin erinomaisella maulla valituista lainakappaleistakin. Muddy Watersin tuotannon lisäksi illan aikana kuultiin muiden muassa Lightnin' Hopkinsin ja Robert Johnsonin säveliä. Esa ja Leevi pystyttivät jykevän ja huippuhienosti groovanneen kivijalan, jonka päälle Ilkka sitten itketti, rankaisi ja nauratti kitaraansa tavalla, joka sai bluesin rakastajan uppoamaan otsaryppyjään myöten makoistakin makoisampaan nirvanaan. Jos nyt jotakin toivomista jäi, niin ehkä Ilkan laulumikrofonia olisi voinut ruuvata hiukkasen suuremmalle, jolloin myös miehen vahvasta laulusta olisi voinut nauttia paremmin. Tämä oli kuitenkin pieni kiusa ja kokonaisuutena miksaus oli varsin oivallinen. Itse asiassa olen tähän asti pitänyt Leijan monitoimisalia akustisesti kohtuullisen heikkona tilana, mutta nyt ei tuota pientä juttua lukuun ottamatta ollut mitään valittamista. Musiikki soi täyteläisenä ja rikkaana. Aivan hemmetin upea keikka, sata ja yksi jänistä!

Kolmas piiri julkaisi viime vuonna levyn nimeltään Meat Grindin' Business ja kyseessä on ehdottomasti yksi vuoden 2018 kovimmista blueslevyistä. Mikäli tätä uskottavuudessaan ja särmikkyydessään aivan omaan luokkaansa kuuluvaa juuriherkkua ei vielä löydy omasta levyhyllystäsi, niin nyt on jo korkea aika korjata asia, hopi hopi!

Kiitos ja kumarrus Ilkka, Leevi ja Esa. Kiitokset myös Pasille, Outille ja koko Roots Winterin järjestelyihin osallistuneelle porukalle, keep up the good work!

Blogissa vain osa illan kuvista. Kaikki kuvat löytyvät TÄÄLTÄ.

Teksti ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

Wentus Blues Band ja Jemmagaala Down Home Kivessä 13.12.2018

Lukuvuosi 2018 on Down Home Kiven osalta siirtynyt historiaan ja taas kerran on todettava, että Jukka Mäkinen ja Blueslovers ry. ovat tehneet miehen, jos nyt enää niin saa sanoa, mutta sanonpa kuitenkin koska tämä juttu ei enää ilmesty Aamulehden alustalla, työn. Pirkanmaalaisia juurimusiikin ystäviä on hemmoteltu toinen toistaan hienommilla illanistujaisilla, joissa on esiintynyt toinen toistaan hienompia muusikoita ja yhtyeitä. Kevätkaudella säväyttivät erityisesti Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset, Jo' Buddy's New Orleans R&B Ensemble, Aki Kumar & Rockin' Johnny Burgin ja Paavo Pesonen ja syksyllä taas Masa Orpana Honk, Knucklebone Blues Band ja Wentus Blues Band ja kaikki muutkin vuoden Down Home Kivi -illat olivat hienoja ja täysipainoisia juurimusiikki-illanviettoja. Yhden syksyn keikoista jouduin valitettavasti jättämään väliin jatsikiireiden vuoksi. Kaikki saatavilla olevat juttuni Down Home Kivestä löytyvät TÄÄLTÄ.

Viime torstaina lyötiin siis DHK:n rootsarkun kansi kiinni muutamaksi viikoksi ennen ylösnousemusta ja valvojaisia vietettiin länsirannikon bluesin ja rootsin tahdissa, kun lauteet otti haltuunsa muutaman kerran ennenkin Kivessä vieraillut Wentus Blues Band, Robban Hagnäs basso ja laulu, Juho Kinaret laulu, Niko Riippa kitara, Pekka Gröhn koskettimet ja Daniel Hjerppe rummut. Tämän viisikon maine on sitä tasoa, että edellisessä jutussani kehotin ihmisiä varaamaan lippunsa ajoissa ja niinhän siinä kävi, että kymmenet musiikinnälkäiset ihmiset joutuivat pettymään myöhästyttyään lippujen hankkimisessa. Kun on loppuunmyyty, niin on loppuunmyyty.

Tilaisuudessa jaettiin myös jo perinteeksi muodostunut Jemmapalkinto nyt jo yhdennentoista kerran ja tällä kertaa Ari Nevski Nevalaisen valmistama taidepuukko lähti Finnish Blues Societyn Harri Suokkaan ja Pete Hoppulan matkassa Helsinkiin. Palkinto on edellisillä kerroilla annettu joko yhtyeelle tai muusikolle tai Isolle Mustalle ja nyt siis ensimmäisen kerran sen pokkasi yhdistys, eikä mikään muu kuin FBS olisi tietenkään voinut tulla kysymykseenkään, onnea, ansaitusti. Hauska yhteensattuma(?) oli se, että se aivan ensimmäinen Jemmapuukko myönnettiin Wentus Blues Bandille vuonna 2008 ja he olivat paikalla myös nyt. Blogi kyseisestä illasta on jo manan mailla, kiitos Aamulehden, mutta kuvia voi käydä katsomassa TÄÄLLÄ.

Wentus Blues Band on siis tuttu monilta aikaisemmilta keikoilta ja siksi illan kulku oli suurinpiirtein jo ennakolta tiedossa. Uuttakin musiikkia oli tosin luvassa, sillä kyseessä oli yhtyeen Yuletide-joululevyn julkaisukeikka. Itse joulumusiikkia syvästi inhoavana, Jussi Björlingin O Helga Natt on poikkeus, en ollut suuresti innostunut levystä ennakolta, mutta olisihan se pitänyt tietää, että nämä miehet eivät huonoa tai mitäänsanomatonta musiikkia käsistään päästä. Tekopirteän lallattelun ja masentuneen hoilaamisen sijasta Yuletide on täyttä asiaa bluesin ystäville. Sanoissa joulu on läsnä, mutta musiikki on sataprosettisesti sinistä magiaa, vahva suositus.

Wentus Blues Band soittaa ja laulaa bluesia, rytmibluesia ja välillä hiukan rokkenrollia ja kantriakin ja tekee sen aivan hemmetin hyvin. Näin myös torstaina Kivessä. Kun hienoon ja hienosti esitettyyn musiikkiin lisää vielä sen, että bändi selkeästi nauttii lavalla olostaan, näyttää sen ja saa näin yleisönkin hyvälle mielelle, ei porukan vuosikymmeniä jatkunutta uraa tarvitse lainkaan ihmetellä. Mitään uutta tai yllättävää, tuo ”joulumusiikki” pois lukien, ei siis ollut tarjolla, mutta jos joku toimii, niin turha sitä on alkaa muutoksen itsensä takia alkaa viilaamaan. Wentuksen jätkät todistivat taas kerran olevansa tiukista tiukin yhtye ja loppuunmyyty Kivi oli aivan pähkinöinä, sata ja yksi jänistä!

Videot:

Let Me Get Over It (Homage to SvenZetterberg)

I Must Have Done Somebody Wrong(Homage to Eddie Kirkland)

How I Hate to See Xmas Come Around

Shake Your Hips

Kiitos ja kumarrus Robban, Juho, Niko, Pekka ja Daniel. Kiitokset tästä illasta ja koko vuodesta myös Savisaaren Simolle huippumiksauksesta, Jukalle ja Bluesloverseille DHK:n järjestämisestä, Heidille, Lasselle ja koko Kiven huippuporukalle erinomaisesti toimineesta huollosta ja huolenpidosta ja tietysti kaikille bluesilloissa käyneille musiikinrakastajille, ilman teitä Down Home Kiveä ei olisi. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille!

Blogissa vain osa valokuvista, kaikki kuvat TÄÄLLÄ.

Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

Masa Orpana Honk Down Home Kivessä 29.11.2018

Down Home Kiven syyslukukausi alkaa lähestyä horisonttia. Toiseksi viimeisessä istunnossa lavalle nousi toista kertaa klubin historiassa Masa Orpana Honk, Matti-Juhani Orpana saksofonit, Saku Järvinen koskettimet, Jonni Seppälä kitarat ja laulu, Juppo Paavola rummut ja Ville Vallila basso. Yhtyeen edellisellä, ja ensimmäisellä, vierailulla Kiven lavalla helmikuussa 2016 se toimi kvartettina ilman Järvistä ja silloin Masa soitti fonien lisäksi poikkihuilua.

Raulamon Jussin tuurattua Intiaan vingahtanutta Mäkisen Jukkaa ansiokkaasti kuuluttajana ja Masan esiteltyä yhtyeen ja kerrottua, että illan teemana olisi rytmibluussi, päästiin itse asiaan Bill Doggettin Quaker Cityn tyylikkäästi svengaavin sävelin. Tyylikäs ja lämmin svengi olikin se juttu, joka illasta jäi päällimmäisenä mieleen huipputaidokkaan soiton lisäksi. Bändi toimi kuin ajatus ja homma oli pelkkää napakymppiä jokaisen muusikon kohdalla niin yhdessä kuin erikseenkin. Mielelläni olisin kuullut Masan soittavan myös huilua, mutta Järvisen upea kosketintyöskentely kautta illan kyllä enemmän kuin korvasi tämän pienen puutteen.

Bändi soitti tuttuun Kiven tapaan kaksi settiä ja yli kaksi tuntia yhteensä kestänyt keikka sisälsi niin omaa kuin lainattuakin materiaalia. Keikalla Masa Orpana Honk julkaisi toisen levynsä, nimeltään yksinkertaisesti Honk, ja tietysti sen kappaleet olivat saaneet näkyvän osan illan settilistassa. Tuo levy on muuten aivan perhanan hienoa musiikkia tulvillaan ja erinomainen lahjavinkki jokaiselle makoisasta juurimehusta nauttivalle musiikin ystävälle joulun rospuuttoa lieventämään. Keikasta poiketen levy on puhtaasti instrumentaalinen.

Kaikki keikan kappaleet olivat täyttä asiaa, mutta pari kappaletta jäi erityisesti mieleen. Dexter Gordonin Soul Sister oli kertakaikkisen pysäyttävä kokemus. Masan foni ja Järvisen koskettimet vuorottelivat tämän untuvanpehmeästi keinuvan valssin kärjessä tavalla, joka ei jättänyt mitään toivottavaa muun yhtyeen kompatessa herkullisen pidättyvästi, mannaa taivaasta. Toinen suuren vaikutuksen tehnyt kappale oli Henry Gloverin rennosti tyylittelevä Backwoods. Sen aikana Masa jalkautui yleisön joukkoon ja kiersi koko salin tervehtien fonillaan kaikkia paikalle saapuneita musiikin ystäviä. Vaikka useimmilla käymilläni keikoilla nautinkin suuresti musiikista, niin liikutus harvemmin tunkeutuu mieleeni, mutta nyt pääsi aikuiselle(?) miehelle käymään juuri niin.

Olipas todella hieno keikka ja liitänpä tähän muutaman suoran lainauksen muun yleisön reaktioista, jotta asia tulee takuuvarmasti alleviivatuksi.

• ”Oli kyllä soiton riemua ja kuten Masa itse todisti lavalla ”On mulla hyvä bändi” TOTTA!”
• ”Täytyy vielä todeta erikseen, että Masa on yksi sympaattisimmista soittajista, mitä kuunaan olen tavannut. Hieno tyyppi!”
• ”Älyn hyvä soittaja, järjettömän hyvä maku biisivalintojen suhteen ja kaikki tämä ilman ensimmäistäkään diivan elettä.”
• ”Kivestä saa niitä elämyksiä, mitä kiikkustuolissa muistella.”

Kiitos Masa, Saku, Jonni, Juppo ja Ville upeasta illasta. Kiitokset myös Savisaaren Simolle hyvästä miksauksesta, Jukalle ja Blueslovers ry:lle järjestämisestä ja Heidille ja muulle Kiven porukalle huollosta ja huolenpidosta.

Down Home Kiven syksy huipentuu torstaina kolmastoista päivä Jemmagaalaan ja Wentus Blues Bandin esiintymiseen. Jemman saaja on vielä salaisuus, mutta salaisuus ei ole se, että Robban kumppaneineen tarjoaa takuulla täysipainoisen rytmimusiikki-illan. Liput loppuvat aivan varmasti kesken, joten varaa omasi ajoissa, ettei iske kiukkusuoneen kun joudut kääntymään ovelta tyhjin toimin.

Blogissa vain osa illan valokuvista. Kaikki kuvat TÄÄLLÄ.

Teksti ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

Mark Hummel & Tomi Leino Trio Down Home Kivessä 15.11.2018

Down Home Kivi on juurimusiikkiklubi. Blueslovers ry. on juurimusiikkiyhdistys. Sekä DHK että Blueslovers ovat monet monituiset kerrat todistaneet sekä yhdessä että erikseen, että niiden repertuaari on yllättävänkin laaja ja kattaa juurevan meiningin laidasta laitaan. Itsestään selvänä kivijalkana molemmilla organisaatioilla toimii kuitenkin blues ja viime torstaina Blueslovers ry:n yhdessä Jukka Mäkisen kanssa järjestämä Down Home Kivi oli perusasioitten äärellä, kun Kalifornian Oaklandista kotoisin oleva huuliharpisti ja laulaja Mark Hummel nousi lavalle pirkanmaalaisen yleisön eteen melkeinpä tasan seitsemän vuoden tauon jälkeen.

Hummel esiintyi edellisen kerran Tampereella itsenäisyyspäivänä 2011. Tuolloin paikka oli Yo-talo ja säestäjinä toimi Tomi Leino Trio eli Tomi Leino kitara ja huuliharppu, Jaska Prepula basso ja Mikko Peltola rummut ja kas kummaa, samat kaverit olivat tälläkin kertaa amerikkalaisvieraan kanssa asian äärellä. Ainoa ero edelliseen keikkaan oli se, että Down Home Kivessä Tomi keskittyi kitaraan ja jätti harputtelun kokonaan Markille. Ja mikäs oli jättää, onhan mies yksi maailman arvostetuimmista bluesharpisteista tällä hetkellä.

Median suosiollisella avustuksella Kivi oli varattu loppuun jo ennakkoon ja moni jäi valitettavasti ovien ulkopuolelle. Erityisesti ilahdutti, että paikalle oli saapunut paljon ihmisiä vakiojoukon ulkopuolelta.

Monesti konserteissa käydessä, ja varsinkin jos ei ole nähnyt esiintyjää ennemmin, ilta tarjoaa yllätyksiä. Tällä kertaa illan juoni ja draaman rakenne olivat selkeitä sekä ennakkoon että jälkikäteen. Blues oli illan epistola ja sitä kuultiin niin hitaina kuin reippaampinakin versioina. Mitään yllätyksiä ei siis laariin satanut, mutta eipä niitä varmaan kukaan kaivannutkaan. Kun lavalla on yksi Suomen terävimpään kärkeen kuuluvista bluesyhtyeistä ja Mark Hummelin kaltainen huippuharpisti, sitä vain nauttii, ja nauttii, ja nauttii...

Hummelin älykäs, dynaaminen ja voimakas harpun soitto tarjosivat illan komeimmat hetket. Tomin kitara puolestaan soi tutun upeasti ja toi hienoa väriä musiikkiin sekä sooloissa että säestyksessä. Erityisesti Markin sooloissa ilahdutti se, että niitä ei pätkäisty turhan lyhyiksi, vaan mies soitti tarpeeksi pitkään jotta intensiteetti pääsi kasvamaan riittävän tuimaksi ja kuulija pääsi maiskuttelemaan makoista juurimehua koko rahan edestä. Hummel hoiti myös vokalisoinnin ja vaikkei miehen laulu nyt harpunsoiton tasolle noussutkaan, selviytyi hän siitäkin aivan kunnialla. Mitä taas tulee Talonmiehiin, niin Jaska ja Mikko olivat juuri niin hyviä, kuin sata edellistäkin kertaa Down Home Kivessä. Rytmi rullasi ja rollasi ja hommat olivat sanalla sanoen hanskassa ja hanskat tallessa.

Blues, niin kuin mikä tahansa musiikki, voi olla hienoa ja nautittavaa tai sitten tylsää kelaamista ilman vähäisintäkään inspiraatiota. Down Home Kivessä olen puolitoista kertaa kuullut jälkimmäistä laatua ja kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja edellistä. Viime torstain keikka kuului ehdottomasti positiivisiin DHK -keikkoihin ja niistäkin vielä sinne kärkisakkiin, sata ja yksi jänistä!

Thank you Mark, Tomi, Jaska and Mikko, great evening! Kiitokset myös Savisaaren Simolle ykkösluokan miksauksesta, Jukalle ja Blueslovers ry:lle järjestämisestä ja Heidille, Lasselle ja koko Kiven mahtavalle porukalle huollosta ja huolenpidosta.

Videot:

She Moves Me

Stop Now Baby

My Backscratcher

Walkin' Mr. Lee

Blogissa vain osa illan kuvista. Kaikki kuvat TÄÄLLÄ.

Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com

Knucklebone Blues Band Down Home Kivessä 18.10.2018

Down Home Kivi on lähtökohtaisesti polygenreinen juurimusiikkiklubi, jonka peruskivi on blues. Kuluvan vuoden syyslukukauden puolivälin välitilinpäätös painottuu kuitenkin jokseenkin vahvasti rokkenrollin suuntaan. Kauden kolmas istunto Million Dollar Tones -yhtyeen seurassa aloitti suuntauksen, (toki sitä harrastivat niin Billy T Band kuin Baskerykin jossain määrin),  ja viimeviikkoinen Knucklebone Blues Band, Knucklebone Oscar kitarat ja laulu, Janne Kasurinen kitarat, Mr. Hillside Kumpulainen koskettimet ja Janne Mathlin rummut, jatkoi väkevästi rokkaamista ja ennen kaikkea rollaamista.
Kyllä siitä bluesistakin päästiin nautiskelemaan riittävästi, mikä tietysti oli vähintäänkin kohtuullista ajatellen jo yhtyeen nimeä.

Tätä johdantoa ei pidä käsittää minkäänlaiseksi valitusvirreksi, sillä niin komean illan Oskari kavereineen tarjosi Kiven yleisölle, että lisää vain tällaista kiitos.
Bändin kokoonpanosta liikkui ennen keikkaa kahta erilaista tietoa ja itse odotin mielenkiinnolla kitaran, koskettimien ja saksofonin lupaavaa kolmiyhteyttä, mutta niinhän siinä kävi, että fonistia ei Kivessä näkynyt ja homma hoidettiin kahden kitaristin voimin. Alun jonkinasteinen pettymys kaikkosi hyvin nopeasti, kun Oskari ja Janne pistivät pelinsä soimaan vakuuttavalla tymäkkyydellä.

Kvartetin soittamat kaksi settiä pitivät sisällään varsin laajan ja monipuolisen kattauksen länsimaisen rytmimusiikin perusteita. Vaikka tuo jo mainittu rokkenrolli hallitsikin jossain määrin iltaa, kuulijoita hemmoteltiin myös bluesilla, rytmibluesilla ja New Orleans -rytmeillä ja sukellettiinpa pariin otteeseen aika syvälle jopa psykedeelisiinkin kuvioihin bändin omaperäisissä sovituksissa ja varsinkin Mr. Hillsiden koskettimista irtosi useampaan otteeseen myös jazzmaisia sävyjä ja soittipa bändi toisen setin alkuun Harlem Nocturne -standardinkin.

Keulahahmona hääri tietenkin Knucklebone Oscar itse. Miehen tyylikäs kitaransoitto, vakuuttava vokalisointi ja adhd:mainen lavakohkaus tarjosivat illan mittaan ylitsevuotavan annoksen herkkua niin korville kuin silmillekin. Myös Kasurinen hoiti oman osuutensa kiitettävästi ja pisti parissa soolossaan kitaran soimaan varsin mainiosti. Herra Hillsiden koskettimet muuntautuivat kappaleesta toiseen ilmeikkäästi ja loivat yhtyeen soundille tukevan perustuksen. Koskettimet hoitivat niinikään bändistä puuttuneen basson osuuden varsin tyydyttävästi. Janne Mathlin rummuissa soitti hienolla dynamiikalla ja tylsä perustakominen loisti poissaolollaan. Sekä Mr. Hillside että Mathlin myös lauloivat yhden kappaleen mieheen ja molemmat suoriutuivat tästäkin puhtain paperein.

Knucklebone Blues Bandin Down Home Kiven keikka oli itselleni syksyn ehdottomasti parasta antia Kivessä toistaiseksi. Bändin samaan aikaan tiukka ja värikylläinen musiikki ja esiintyminen olivat kympin arvoista työtä. Bändin vauhti tarttui myös yleisöön. Harvoin, jos silloinkaan, olen nähnyt sen kummemmin Kiven kuin muunkaan juurimusiikkiyleisön harrastavan tanssiksi kutsuttua liikuntamuotoa siinä määrin innokkaasti kuin nyt Knucklebone Blues Bandin musiikin viemänä. Sata ja yksi jänistä!

Iso käsi Knucklebone Blues Band! Kiitokset myös Savisaaren Simolle hienosta miksauksesta, Mäkisen Jukalle ja Blueslovers ry:lle järjestämisestä ja Heidille, Lasselle ja koko Kiven mahtavalle porukalle huollosta ja huolenpidosta.

Videot:

Shake Your Hips

Honey Hush

Who Do You Love

Worried Mind

Blogissa vain osa illan kuvista, kaikki kuvat TÄÄLLÄ.

Teksti, videot ja kuvat ©Jyrki Kallio. Luvaton käyttö kielletty. Words, videos and photographs ©Jyrki Kallio. Unauthorized use forbidden. Contact jyrkikallio57 (a) gmail.com